tiistai 30. syyskuuta 2014

Yksityislääkärillä

Yksityislääkäri kuunteli, kyseli ja kirjasi. Hän ei ollut alan erikoislääkäri, mutta se ei haitannut. Hän tiesi, kuinka toimia. Lääkäri kysyi, kuinka pitkälle olisin valmis ajamaan. Sitten hän otti puhelimen ja ryhtyi selvittämään vaihtoehtoja. Vielä samana päivänä, lauantaina, olisi mahdollista päästä erikoistuvan syöpälääkärin vastaanotolle Vantaalle. Tai jos jaksaisin odottaa maanantaille, pääsisin Turkuun jo erikoistuneen ja kokeneen syöpälääkärin puheille.

Olimme lääkärin kanssa yksimielisiä siitä, että Turku oli oikea vaihtoehto.

Lääkäri ohjeisti minua vielä hankkimaan käsiini kaikki mahdolliset dokumentit, joita tähän mennessä oli kertynyt. Ne tulisi ottaa maanantaina mukaan. Suunnitelma B oli valmis kokeiltavaksi.  

sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Vaihtoehtoja etsimässä

Minulla on ollut onnea pyrkiessäni opiskelemaan ja hakiessani työpaikkoja. Olen päässyt helposti osaksi yhteisöä ja mukaan vaikuttamaan yhteisiin asioihin. Mutta hoitoon pääsy sairauden kohdatessa tuntui olevan kohdallani vaikeampi juttu. Olin ollut oma-aloitteinen ja aktiivinen, ottanut asioista selvää ja toiminut ohjeiden mukaan. Ansioluettelokin oli olemassa; kuvia todisteena muutoksesta rinnassa, syöpää lähisuvussa  ja itselleni tärkeimpänä se, että minulla oli pienet lapset, joiden en halunnut jäävän ilman äitiä. Mutta se ei tuntunut riittävän. Nyt täytyi keksiä jotain muuta.

Perjantaina 19.9. oli selvinnyt, että saisin odotella vielä hyvän aikaa ennen kuin jotain seuraavaksi tapahtuisi. Iltapäivällä etsin tietoa, miten vielä voisin itse vaikuttaa omaan tilanteeseeni. Yritin soittaa oman kaupungin sairaalaan osastonhoitajalle, sillä halusin tietää, miten voisin vaihtaa hoitopaikkaani toiseen kaupunkiin. Omasta kaupungistani lähetettiin rintasyöpäpotilaat tutkittaviksi ja hoidettaviksi isompaan kaupunkiin, ja siellä eivät asiat nyt edenneet. En saanut enää iltapäivällä osastonhoitajaa kiinni, joten seuraavaksi piti keksiä taas uusi suunnitelma. Niinpä varasin ajan yksityiselle lääkäriasemalle. Aika yleislääkärille järjestyi jo seuraavalle aamulle, vaikka viikonloppu olikin edessä.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Ajan tiedustelua

Perjantaina 19.9. soitin isomman kaupungin sairaalaan. Puheluun vastasi kiireisen oloinen nainen. Heti alkuun hän kertoi, että heillä oli kaikki sekaisin muuton vuoksi. Hän etsi tiensä tietokoneen luo ja ryhtyi sitä availemaan. Koneelta hän näki, että minulle oli lähtenyt postin mukana kirje, josta kävisi ilmi, että minulle oli varattu aika mammografiaan torstaiksi 2.10. ja lääkärin puheille pääsisin maanantaina 13.10.

Taas kaksi viikkoa ennen seuraavaa vaihetta. Ja mammografia? Minähän olin mammografiassa jo käynyt  kolme viikkoa sitten. Entä lääkärin aika? Sekin vasta reilun kolmen viikon päässä. Yritin kysyä puhelimen toisessa päässä olevalta naiselta, eikö olisi mitenkään mahdollista päästä aikaisemmin, kun kyhmyn huomaamisesta oli jo neljä viikkoa ja lääkärikin oli tehnyt minusta kiireellisen lähetteen. Nainen käski minun soittaa johonkin muualle ja kysyä sieltä, heillä kun nyt oli kaikki sekaisin.

Niinpä, sekaisin tosiaan. Tunsin, että olin taas lähtöpisteessä.  

Lääkärin puhelu

Keskiviikkoaamuna 17.9. puoli kymmeneltä puhelimessani näkyi numero, josta osasin päätellä, että lääkäri soittaa. Hän kertoi olevansa pettynyt, kun oli huomannut, ettei neulanäytettä ollut minusta vieläkään otettu, vaikka hän oli siitä kiireellisen lähetteen laittanut. Hän pahoitteli sitä, että olin joutunut alusta asti palloteltavaksi eri yksiköiden välille, eikä tutkimukseni ollut edennyt tyydyttävällä nopeudella.

Lääkärillä oli käytössään eri henkilöiltä saadut tiedot mammografiasta, ultraäänestä ja magneettikuvauksesta. Niiden kaikkien mukaan neulanäytteelle oli aihetta: vasemmassa rinnassani oli nähtävissä laaja-alainen DCIS-muutos, tiehyeiden sisällä oleva rintasyövän esiaste. Ja lisäksi oli vielä kyhmy, jonka olin itse tuntenut.

Toisaalta olin helpottunut sanoista "rintasyövän esiaste", eli kuvien mukaan se ei olisi kehittynyt vielä varsinaiseksi syöväksi, joka pystyy lähettämään etäpesäkkeitä. Siis vielä. Toisaalta olin huolestunut sanasta "laaja-alainen". Ja eniten olin huolissani siitä, että tulkinta oli tehty vain kuvien perusteella. Neulanäytettähän ei edelleenkään ollut otettu, eli muutoksen todellisesta laadusta ei ollut tietoa.

Jäin siis jälleen odottamaan. Todennäköisesti seuraavan viikon alussa saisin puhelimitse tai kirjeellä kutsun johonkin. Lääkäri käski minun kuitenkin jo perjantaina soittaa isomman kaupungin sairaalaan itse ja kysyä aikaa.

Joko olisi neulanäytteen vuoro?

torstai 25. syyskuuta 2014

Magneettikuvien tulosten odottelua

Minuun oli luvattu ottaa yhteyttä, kun perjantain 12.9. magneettikuvauksesta olisi jotain kerrottavaa. En kuitenkaan malttanut odottaa, vaan soitin seuraavana tiistaina kysyäkseni, oliko kuvat jo ehditty katsoa. Sain tietää, että vastaus oli saapunut, ja lääkäri oli varannut keskiviikkoiltapäiväksi ajan, jolloin hän soittaisi minulle. Hoitaja kertoi vielä, että voisin itse keskiviikkona jo aamupäivällä yrittää soittaa lääkärille, sillä silloin hänellä olisi tauko aamun leikkausten jälkeen.

Taas odotusta yhden yön yli.

sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Magneettikuvauksessa

En voinut sille mitään, että itku teki tuloaan. Perjantaiaamuna 12.9. lähdin ajamaan kohti isomman kaupungin sairaalaa.  En erityisemmin pelännyt edessä olevaa magneettikuvausta enkä edes neulanäytteen ottoa. Odottaminen ja epätietoisuudessa eläminen oli vain niin raskasta. Varsinkin aamut olivat olleet viime aikoina vaikeita. Sydän tuntui lyövän koko ajan liian kovalla vauhdilla ja hengitys oli työlästä. Olen muutoin ihan hyväkuntoinen ja liikun mielelläni, mutta nyt ei liikuntakaan houkutellut.

Toisaalta kaiken murehtimisen keskellä olin nähnyt monta asiaa uudessa valossa. Kuinka onnentäyteinen olikaan hetki, kun päästin irti tyttären takin selkämyksestä ja uskalsin antaa hänen ajaa itse polkupyörällään, pelkäämättä, että hän kaatuu. Eikä hän kaatunut. Ja iltaisin katsoin poikaani, joka luki Harry Pottereitaan. Pienestä pojasta oli tullut jo niin monessa asiassa taitava, ja ihailin hänen innostustaan kaikkea uutta kohtaan. Mutta äitiä he tarvitsisivat vielä molemmat.

Saavuin sairaalaalaan ja kuljin kohti ilmoittautumispaikkaa, jossa olin jo kertaalleen aikaisemmin turhaan käynyt. Toivoin, että vuorossa olisi nyt joku muu henkilö kuin viime kerralla. Onneksi näin olikin ja sain kerrottua nimeni ja henkilötietoni. Ja sitten taas! Tietoni kyllä löytyivät, mutta ei varausta kyseiselle aamulle. Tai varaus kyllä oli, mutta se oli merkitty perutuksi. Tunsin, että hajoan siihen paikkaan. Seisoin kuitenkin hievahtamatta paikallani ja odotin. Toinen henkilö kutsuttiin paikalle varaustietoja tutkimaan; hän, joka viimeksi oli käännyttänyt minut pois luukultaan. Seisoin yhä hiljaa. Lopulta naiset nostivat katseensa tietokoneelta, antoivat esitietolomakkeen ja neuvoivat käytävän toiseen siipeen odottamaan.

Kuljin käytävän päähän ja istuin alas. Nyt en voinut kyynelille enää mitään. Tämäkö oli minun elämääni tästä eteenpäin? Sairaalan käytäviä, odottelua ja epätietoisuutta siitä, mitä omalle keholle seuraavaksi tehdään. Itkin hiljaista yksinäistä itkua ja annoin kyynelten virrata.

Ovien sisäpuolelta saapui hoitaja, joka kertoi, että oli nähnyt kameran kautta minun itkevän käytävässä. Kerroin suoraan, että minua jännitti kovasti. Hoitaja istui viereen, halasi ja lohdutti. Kerroin, että en pelännyt edessä olevaa kuvausta vaan kuvauksen tuloksia ja kaikkea, mitä sitten seuraa. Kerroin, että pelkään lasteni puolesta. Hoitaja pysyi vieressäni kunnes rauhoituin ja pyysi odottamaan vielä hetken.

Sain kutsun tulla sisälle ja minut ohjattiin vaihtamaan ylle sairaalan pyjama, joka oli edestä avoin. Istuin magneettikuvaussängylle ja  kyynärtaipeeseeni kiinnitettiin kanyyli. Taas kyyneleet juoksivat poskillani. Kysyin, olinko ainoa, joka tässä tilanteessa itkee. Kanyylia kiinnittänyt hoitaja nappasi minut lujaan halaukseen ja kertoi, että en todellakaan ole. Monille magneettikuvaus oli uusi ja jännittävä asia, ja huoli tuloksista oli ymmärrettävää.

Olin valmis. Pyyhin kyyneleeni, niistin nenäni huolellisesti ja asettauduin makamaan vatsalleni sängylle, jossa oli rintojen kohdalla aukot. Painoin pääni päätukea vasten ja asetin käteni pään yläpuolelle. Hoitajat varmistivat, että johdot ja letkut olivat hyvin. Sain kuulokkeet korvilleni ja käteeni painikkeen, jota voisin painaa, jos jotain yllättävää kuvauksen aikana tapahtuisi. Minun tulisi maata paikallani, ja jos pitäisi vaikka yskiä, se tulisi tehdä kuvasarjojen välissä, kun oli hiljainen hetki. Silloin, kun kuului naputusta, ei saisi liikkua lainkaan, mutta hengittämistä ei saisi unohtaa.
Sitten sänky liukui putkeen.

Pidin silmäni kiinni ja keskityin kuuntelemaan koneen ääniä. Kuulokkeiden läpi kuului tasainen naputus, kuin jossain kaukana olisi katupora tehnyt työtään. Välillä naputuksen sävelkorkeus muuttui hieman matalammaksi, välillä hieman korkeammaksi. Asento oli hyvä, sängyllä oli helppo maata enkä tuntenut ahtaan paikan kammoa. Sen sijaan mietin, kuinka neulanäytteen otto tehtäisiin, sillä en ollut huoleltani huomannut sitä ennen putkeen menoa kysyä. Putkessa maatessani odotin, milloin tuntisin neulan piston rinnassani. Vai otettaisiinkohan näyte vasta magneettikuvauksen jälkeen?

Sitten reilu puolituntinen putkessa oli ohi ja minut vedettiin pois. Hoitaja kertoi, että kuvat olisivat nopeasti valmiina lääkärin tutkittaviksi, mutta koska kuvia otetaan tuhansia yhdellä kerralla, menisi lääkärillä aikaa niiden tutkimiseen. Lisäksi kuvia tutkiva lääkäri olisi paikalla talossa vasta maanantaina. Hoitaja lupasi kuitenkin laittaa kuvien yhteyteen tiedon, että potilas on kovin huolissaan.

 Neulanäytettä ei ollut otettu, eikä otettaisi nytkään. Sellaisisesta ei hoitajilla ollut tietoa. Niinpä puin omat vaatteet takaisin päälleni, kiitin hoitajia ja lähdin pois sairaalasta. Seuraavaa vaihetta en tiennyt. Tiesiköhän kukaan?

  





  

 

perjantai 19. syyskuuta 2014

Lähetettä hakemassa

Maanataina 8.9. ilmoittauduin sairaalassa. Kerroin, että olin menossa sisätautipoliklinikalle. Ja jo toisen kerran koin tilanteen, jossa tietojani ei löytynyt. Annoin henkilötunnukseni ja sen avulla selvisi, että olinkin menossa plastiikkakirurgin vastaanotolle. Hämmentyneenä menin odottamaan vuoroani tietämättä, mitä tuleman pitää.

Hoitaja kustui minut lääkärin vastaanotolle. Lääkäri oli ystävällinen, puhutteli etunimellä ja uskalsi katsoa suoraan silmiin. Hän kertoi, ettei oikein ymmärtänyt, miksi olin hänen vastaanotollaan. Hän oli nähnyt mammografia- ja ultrakuvani ja kertoi, että kuvissa näkyi 1,5 cm  mittainen muutos ja lisäksi noin 5 cm alueella mikrokalkkeja. Lääkäri ihmetteli, miksi minun (ja hänen) aikaa oli tuhlattu kutsumalla minut vielä vastaanotolle, kun ultrannut lääkäri oli muutokset havainnut ja kirjoittanut lisätutkimusten olevan aiheellisia. Miksi tämä lääkäri (rouva Kumihanska) ei ollut itse kirjoittanut lähetettä eteenpäin magneettikuvausta varten?

Nyt lähete oli kuitenkin tehty ja magneettikuvausaika varattu. 29.9. Aikaa siihen kolme viikkoa. Kolme viikkoa! Apua, minulla on pienet lapset, olen huolesta sykkyrällä ja rintaa on alkanut vihloa. Kolme viikkoa! Onneksi lääkäri näki hätäni ja sanoi, ettei se näin voinut mennä. Hoitaja totesi, että isommasta sairaalasta oli kerrottu, että siellä oli vain yksi magneettikuvauslaite toiminnassa, eikä mitään ollut tehtävissä. Kolme viikkoa.

Lääkäri pyysi hoitajaa soittamaan uudestaan ja kertomaan, että olen verrattain nuori, pienten lasten äiti, jolla on lähisuvussa ollut rintasyöpää. Ei tuntunut auttavan. Lääkäri otti puhelimen itselleen ja pian asia oli selvä. Aika saman viikon perjantaina, 12.9.

Kiitos, ihana lääkäri ja ihana hoitaja. Nyt olin menossa magneettikuvaukseen ja samalla otettaisiin paksuneulanäyte. Lääkäri lisäsi vielä lähetteeseen pyynnön tutkia kuvat kiireellisenä ja neuvoi minua mainitsemaan kiireellisyydestä vielä paikan päälläkin. Samalla hän kuitenkin rauhoitteli minua, että en saisi pelästyä, vaikka hän asian kiireellisenä eteenpäin laittaakin.

Lopuksi hoitaja antoi  ohjeet kuvausta varten. Korut pitäisi jättää valmiiksi kotiin, eikä ripsiväriä tai muutakaan meikkiä tulisi laittaa. Kun kuvat olisi otettu ja tulokset tutkittu, minulle soitettaisiin ja kerrottaisiin jatkosta.  

maanantai 15. syyskuuta 2014

Magneettikuvaukseen menossa

"Olethan tutkinut rintasi säännöllisesti?" oli ultraava lääkäri kysynyt. "En", vastasin. Lääkäri katsoi minua merkitsevästi, eikä sanoja  tarvittu, tunsin piston muutenkin. Sattumalta olin pudottanut käteni kirjaa lukiessani kyhmyn päälle. Tietysti minun olisi pitänyt tutkia, niin kuin jokaisen naisen. Ja varsinkin, jos suvussa on ollut syöpää. Mutta en vain ollut. Enkä voinut enää sitä muuttaa. Nyt oltiin tässä, ritari Kaamo rinnassa ja magneettikuvaukseen menossa.

Mammografiassa ja ultrassa kävin torstaina ja jo seuraavana maanantaina 1.9. sain puhelun, jossa kerrottiin, että minua on varten on varattu aika. Minun tulisi ilmoittautua keskiviikkona klo 13.20. Omalla kotipaikkakunnallani ei ole mahdollista tehdä rinnan alueen magneettikuvausta, joten keskiviikkona lähdin kesken työpäivän ajamaan isomman kaupungin sairaalaan. Pelotti, sillä en ole aikaisemmin ollut magneettikuvauksessa. Vielä enemmän pelotti näytteen otto neulalla. 

Saavuin sairaalaan ja menin ilmoittautumaan. Tiskillä oleva hoitaja etsi koneelta, tarkisteli nimeäni ja etsi taas. Mutta mitään lähetettä minusta ei löytynyt. Selitin tilannettani ja mistä ja miksi olen tullut. Onneksi puhelimessani oli tallessa numero, josta minulle oli maanantaina soitettu. Näytin sitä hoitajalle ja hoitaja totesi, ettei se ollut heidän numeroitaan. Se siitä ja seuraava potilas, tämä ei kuulu tänne.

Menin hämilläni kauemmas tiskiltä ja yritin soittaa puhelimestani löytyneeseen numeroon. Ei vastausta. Seuraavaksi soitin työterveyslääkärin toimistoon, jossa olin ihan ensimmäiseksi käynyt. Sielläkään ei asiasta tiedetty mitään, mutta hoitaja yhdisti minut eteenpäin. Lopulta, pitkän odotuksen jälkeen selvisi, että minun pitäisi olla sisätautilääkärin vastaanotolla omalla kotipaikkakunnallani. Sitä kukaan ei ollut minulle kertonut tai ainakaan en sitä ollut ymmärtänyt. Olin vain odottanut saavani tiedon siitä, koska olen menossa magneettikuvaan ja näytteen ottoon. Nyt olin turhaan jännittänyt ja turhaan ajanut pitkän matkan. Olin väärä ihminen väärässä paikassa. Mutta suurimman huolen aiheutti se, että nyt kaikki viivästyisi. Ritari Kaamo saisi kasvaa ja levitä ja tehdä pahaa sisälläni.

Uuden ajan sain seuraavalle maanantaille 8.9. En vieläkään magneettikuavukseen ja näytteen ottoon vaan sisätautilääkärille omalle kotipaikkakunnalleni. Neljä päivää taas lisää odotettavaa.    

lauantai 13. syyskuuta 2014

Mammografia ja ultra

Torstaina 28.8.2014 lähdin kesken työpäivän käymään mammografiassa ja ultrassa. Olo oli epätodellinen. Tiesin, missä sairaalan röntgen sijaitsee, sillä olin käynyt sen ovella istumassa kesällä, kun pojalla oli ollut sormi kipeä. Tällä kertaa en saanut jäädä istumaan ja odottamaan. Kävelin hoitajan perässä kohti huonetta, jossa mammografiakuvat otettaisiin ja kerroin olevani kauhusta jäykkänä. Lähinnä pelkäsin sitä, että kuvaus ei onnistuisi siksi, että olen hentorakenteinen ja pienirintainen. Miten kuvauslevyjen väliin saisi jotain? Sattuisiko, kun kauheasti joudutaan venyttämään?

Pelkoni oli kuitenkin turhaa, sillä hoitajan mukaan pienistäkin rinnoista saa kuvan, jos kuvattava pystyy asettumaan hyvään asentoon riittävän lähelle laitatta. Tämä on usein helpompaa nuoremmille, Kuvaus oli nopeasti ohi, eikä sattunut.

Seuraavaksi oli vuorossa rintojen ultraus. Hetken odottelun jälkeen minut kutsuttiin toiseen huoneeseen, jonka eteisessä riisuin yläosan vaatteet. Sitten minut ohjattiin eteenpäin. Kävin makaamaan tutkimussängylle ja hoitaja antoi minulle pienen liinan, johon saisin tutkimuksen jälkeen pyyhkiä ultrauksessa käytettävän geelin. Hoitaja kertoi, että lääkäri tutkisi juuri otetut mammografiakuvat ja tulisi sitten tekemään ultrauksen. Sen jälkeen jäin yksin. Huoneessa oli hämärä valaistus ja minun oli kylmä. Mietin, josko koittaisin sovitella saamaani liinaa peitoksi päälleni, mutta en uskaltanut. Makasin vain paikallani ja kuuntelin hiljaisuutta.  

Vihdoin lääkäri tuli. Hän käveli ohitseni katsomatta minuun, otti käteensä muovihansikkaat ja istui ultrauskoneen ääreen. Lopulta hän kääntyi puoleeni ja esittäytyi. Sitten sain lämmitetyn geelin rintaani ja lääkäri ryhtyi työhön. Tunsin itseni pilantuneeksi lihaksi liukuhihnalla. Olin hiljaa paikallani. Katsoin näyttöruutua, mutta en tietystikään siitä mitään ymmärtänyt. Kysyä en uskaltanut, sillä ajattelin olevan parempi, että annan lääkärille työrauhan.

Lääkäri päätti tutkimuksen ja vihdoin hän alkoi puhua. Siinä hän muuttui mielestäni myös inhimillisemmäksi. Rinnassa näkyi jotain epänormaalia, joka vaatisi jatkotutkimuksia. Varsinaisen kyhmyn lisäksi rinnassa oli kalkkia. Syövän mahdollisuus oli nyt sanottu ääneen. Neulanäytettä lääkäri ei halunnut ottaa, vaan ensin minun pitäisi käydä rinnan alueen magneettikuvassa. Sinne saisin kutsun joko puhelimitse tai postin välityksellä seuraavalla viikolla.  

Palasin takaisin töihin. Työpaikan pihamaalla kerroin nopeasti kuulumiset työkaverille, joka siinä vaiheessa oli mieheni lisäksi ainoa, joka tiesi minusta ja ritari Kaamosta. Halauksia ja kyyneliä. Sitten nopeasti työrooli ylle, vaikka sisintä käänsi.


Lääkärissä

Tunsin kyhmyn rinnassani myöhään lauantai-iltana 23.8.2014. Seuraava päivä oli kiirettä täynnä lasten harrastusten parissa, mutta taka-alalla raksutti pelko. Sunnuntaina ei ole kuitenkaan mitään tehtävissä, joten ei auttanut kuin odottaa maanantaita.

Normaalisti varaan ajan työterveyslääkärille puhelimitse, mutta nyt en jäänyt odottamaan linjan vapautumista. Menin aamulla lääkärikeskuksen vastaanottoon, ja jäin varaustiskin suljettujen kaihtimien taakse odottamaan niiden avaamista. Tällä tavalla sainkin päivän ensimmäisen lääkäriajan, ja jäin saman tien odottamaan vuoroani.

Työterveyslääkäri tutki rintani ja kainaloni, samoin niskan ja kaulan imusolmukkeet sekä vatsan alueen. Sain lähetteen verikokeeseen ja ohjeen varata ajanvarausluukulta ajan mammografiaan. Verikokeeseen pääsin välittömästi ja mammografia-aika järestyi saman viikon torstaiksi.

Sitten lähdin töihin jatkamaan kaikkea sitä, minkä perjantaina olin vielä huolettomana taakseni jättänyt. Nyt mukana oli huoli koko elämästä, ja rinnassa asusti ritari Kaamo.




Ritari Kaamon kohtaaminen

Astrid Lindgren ja Mio, poikani Mio. 6-vuotias tyttäreni makaa vierelläni, ihan lähellä. On iltasadun aika lauantaina 23.8.2014. Kirjassa orpopoikana elänyt Jussi on päässyt oikean isänsä kuninkaan luo Kaukaisuuden maahan. Jussi onkin Mio ja hänen tehtävänään on kukistaa julma ritari Kaamo, jolla on kivinen sydän.

Pidän kirjaa koholla oikealla kädellä ja vasemman käden lasken rinnan päälle. Samassa tunnen sormien alla jotain omituista. Rinnan keskiosassa on iso kyhmy. Jatkan lukemista, Kuulen itseni sanovan sanat ja lauseet oikein, mutta ajatus on muualla. Kyhmy. Rinnassa. Ihan niin kuin äidilläni aikanaan. Onko tässä käteni alla oman elämäni ritari Kaamo?