Tuomio oli määrätty julistettavaksi maanantaina 27.10. En ollut koskaan aikaisemmin tuntenut itseäni niin alistetuksi ja lyödyksi kuin aamuna, jolloin matkasimme mieheni kanssa taas hiljaisuudessa Tyksiin. Olin tyhjä ja samanaikaisesi niin täynnä pelkoa.
Viimeksi olimme odottaneet saman käytävän varrella, samoilla tuoleilla, kun odotimme vuoroa leikkausta edeltävään lääkärikäyntiin. Tällä kertaa odotusaika oli pidempi ja se tuntui vielä pidemmältä.
Vuoroni tuli, ja astuimme sisään. Huoneessa oli lääkäri, kaksi lääkäriopiskelijaa ja sairaanhoitaja. Jo matkalla, kun kävelin kohti tuolia, lääkäri aloitti. Hän kertoi, että syöpä, jota ei ollut kuvissa näkynyt, oli patologin tutkimuksissa löytynyt. Itse asiassa kaksi kasvainta. Molemmat infiltratiivisen duktaalisen karsinoman pesäkkeitä, jotka sijaisivat 3 cm etäisyydellä toisistaan. Toinen läpimitaltaan16 mm ja toinen 11,5 mm. Siis kaksi kasvainta! Eikä se siihen jäänyt. Lisäksi molempien kasvainten ympärillä oli ollut syövän esiesiastetta, DCIS-muutosta, laajimmillaan 40 mm alueella. Ja sitten pahin. Kainalosta oli poistettu 11 imusolmuketta, joista kuudessa oli syöpää. 6 etäpesäkettä kainalossa! Se kuulosti todella pahalta. Graduksena, eli solujen erilaistumisasteena oli kolmesta vaihtoehdosta huonoin, III, agressiivinen syöpä. Proliferaatio, eli solujen jakautumisnopeus 40%, nopeakasvuinen. Estrogeeni- ja progesteronipositiivinen, reseptorien osuus 95%. Her2 negatiivinen.
Näin paljon pahaa, eikä mammografiassa, ultrassa, magneettikuvassa tai rinnan paksuneulanäytteissä ollut syöpää havaittu!
Karun yhteenvedon jälkeen lääkäri lääkäri halusi nähdä haavan. Se oli sentään hyvin parantunut, eikä turvotusta ollut. Lääkäri pyysi minua nostamaan kättä ylöspäin, eikä hän ollut tyytyväinen; käsi liikkui huonosti. Lääkäri tarttui riuskasti käteeni ja nosti. Mutta käsi ei vain noussut ja minä vaikeroin kivusta. Pyysin saada aikaa nostaa kättä hitaasti itse, mutta en vain onnistunut. Lääkäri määri minut tutkimuspöydälle makaamaan ja alkoi ronskisti painella kainalosta kovettuneita imuteitä auki. Huusin ja itkin kivusta ja ahdistuksesta ja yritin vetää itseäni pois lääkärin käsistä. Hoitaja tuli pitämään kiinni toisesta kädestäni ja lääkäriopiskelijat seisoivat vieressä katsomassa. Tämäkin piti vielä kaiken muun pahan olon lisäksi joutua kokemaan.
Vihdoin hoitaja pyysi, että lääkäri lopettaisi. Saisin mennä jatkamaan käden liikeratojen avausta fysioterapeutille. Lääkärin kivulias ja ahdistava painelu oli kuitenkin saanut aikaan sen, että käsi liikkui nyt selkeästi paremmin. Ymmärsin toki, ettei lääkäri voinut asemassaan jäädä minun kipuani murehtimaan, hänen täytyi tehdä se, mistä hän tiesi olevan apua. Imutiet piti saada hierottua auki, jotta käsi voisi liikkua. Sitä ei vaan ollut helppo kestää, kun olo oli jo muutenkin niin surkea kaikesta pelosta ja epätoivosta.
Puhuin lääkärille myös kivusta, jota olin tuntenut jo pitkään leikkaamattoman rinnan ja kainalon puolella. Lääkäri oli sitä mieltä, että jos minua sattuu, niin sitten vain sattuu. Seuraavaksi kerroin yhä jatkuvasta yskästä. Lääkärin mielestä rintasyöpä ei yleensä oitis leviä paikkoihin, jotka aiheuttavat yskää, eikä keuhkokuvissani ollut näkynyt mitään. Entä polvikipu, joka yhä jatkui? Lääkäri ei saanut koneeltaan auki lausuntoa polven röntgenkuvista, mutta kertoi lukeneensa lausunnon, jossa ei hänen mielestään ollut mitään erityistä.
Lähdimme vastaanotolta ja menimme vielä tapaamaan fysioterapeuttia. Hän tiesi, että lääkäri oli jo minua rääkännyt, eikä halunnut satuttaa enempää. Hän vain antoi vinkkejä, miten voisi kotona harjoittaa kättä ja neuvoi hakeutumaan fysiotarapeutin hoitoon, mikäli käden liikkuvuus ei pian paranisi. Hän myös kertoi, että kovettuneet imutiet saattaisivat sulaa ajan myötä itsekseenkin auki.
Tuomio oli julistettu. Patologin tuloksista oli löytynyt monta huolestuttavaa tekijää. Lääkäri ei ollut halunnut ottaa kantaa ennusteeseeni eikä vastaaviin tilastotietoihin. Sairauslomaa hän oli kirjoittanut 4 viikkoa leikkauksen yhteydessä, eikä sitä nytkään jatkettu. Liitännäishoidot tulisivat aikanaan ja niistä saisin tiedon myöhemmin postin mukana. Niin paljon epävarmuutta, mistä ei vain päässyt eroon. Olin edelleen tyhjä ja pelkoa täynnä.
