Lopputarkastuksessa

Tuomio oli määrätty julistettavaksi maanantaina 27.10. En ollut koskaan aikaisemmin tuntenut itseäni niin alistetuksi ja lyödyksi kuin aamuna, jolloin matkasimme mieheni kanssa taas hiljaisuudessa Tyksiin. Olin tyhjä ja samanaikaisesi niin täynnä pelkoa.

Viimeksi olimme odottaneet saman käytävän varrella, samoilla tuoleilla, kun odotimme vuoroa leikkausta edeltävään lääkärikäyntiin. Tällä kertaa odotusaika oli pidempi ja se tuntui vielä pidemmältä.

Vuoroni tuli, ja astuimme sisään. Huoneessa oli lääkäri, kaksi lääkäriopiskelijaa ja sairaanhoitaja. Jo matkalla, kun kävelin kohti tuolia, lääkäri aloitti. Hän kertoi, että syöpä, jota ei ollut kuvissa näkynyt, oli patologin tutkimuksissa löytynyt. Itse asiassa kaksi kasvainta. Molemmat infiltratiivisen duktaalisen karsinoman pesäkkeitä, jotka sijaisivat 3 cm etäisyydellä toisistaan. Toinen läpimitaltaan16 mm ja toinen 11,5 mm. Siis kaksi kasvainta! Eikä se siihen jäänyt. Lisäksi molempien kasvainten ympärillä oli ollut syövän esiesiastetta, DCIS-muutosta, laajimmillaan 40 mm alueella.  Ja sitten pahin. Kainalosta oli poistettu 11 imusolmuketta, joista kuudessa oli syöpää. 6 etäpesäkettä kainalossa! Se kuulosti todella pahalta. Graduksena, eli solujen erilaistumisasteena oli kolmesta vaihtoehdosta huonoin, III, agressiivinen syöpä. Proliferaatio, eli solujen jakautumisnopeus  40%, nopeakasvuinen. Estrogeeni- ja progesteronipositiivinen, reseptorien osuus 95%. Her2 negatiivinen.

Näin paljon pahaa, eikä mammografiassa, ultrassa, magneettikuvassa tai rinnan paksuneulanäytteissä ollut syöpää havaittu!

Karun yhteenvedon jälkeen lääkäri lääkäri halusi nähdä haavan. Se oli sentään hyvin parantunut, eikä turvotusta ollut. Lääkäri pyysi minua nostamaan kättä ylöspäin, eikä hän ollut tyytyväinen; käsi liikkui huonosti. Lääkäri tarttui riuskasti käteeni ja nosti. Mutta käsi ei vain noussut ja minä vaikeroin kivusta. Pyysin saada aikaa nostaa kättä hitaasti itse, mutta en vain onnistunut. Lääkäri määri minut tutkimuspöydälle makaamaan ja alkoi ronskisti painella kainalosta kovettuneita imuteitä auki. Huusin ja itkin kivusta ja ahdistuksesta ja yritin vetää itseäni pois lääkärin käsistä. Hoitaja tuli pitämään kiinni toisesta kädestäni ja lääkäriopiskelijat seisoivat vieressä katsomassa. Tämäkin piti vielä kaiken muun pahan olon lisäksi joutua kokemaan.

Vihdoin hoitaja pyysi, että lääkäri lopettaisi. Saisin mennä jatkamaan käden liikeratojen avausta fysioterapeutille. Lääkärin kivulias ja ahdistava painelu oli kuitenkin saanut aikaan sen, että käsi liikkui nyt selkeästi paremmin. Ymmärsin toki, ettei lääkäri voinut asemassaan jäädä minun kipuani murehtimaan, hänen täytyi tehdä se, mistä hän tiesi olevan apua. Imutiet piti saada hierottua auki, jotta käsi voisi liikkua. Sitä ei vaan ollut helppo kestää, kun olo oli jo muutenkin niin surkea kaikesta pelosta ja epätoivosta.  

Puhuin lääkärille myös kivusta, jota olin tuntenut jo pitkään leikkaamattoman rinnan ja kainalon puolella. Lääkäri oli sitä mieltä, että jos minua sattuu, niin sitten vain sattuu. Seuraavaksi kerroin yhä jatkuvasta yskästä. Lääkärin mielestä rintasyöpä ei yleensä oitis leviä paikkoihin, jotka aiheuttavat yskää, eikä keuhkokuvissani ollut näkynyt mitään. Entä polvikipu, joka yhä jatkui? Lääkäri ei saanut koneeltaan auki lausuntoa polven röntgenkuvista, mutta kertoi lukeneensa lausunnon, jossa ei hänen mielestään ollut mitään erityistä.

Lähdimme vastaanotolta ja menimme vielä tapaamaan fysioterapeuttia. Hän tiesi, että lääkäri oli jo minua rääkännyt, eikä halunnut satuttaa enempää. Hän vain antoi vinkkejä, miten voisi kotona harjoittaa kättä ja neuvoi hakeutumaan fysiotarapeutin hoitoon, mikäli käden liikkuvuus ei pian paranisi. Hän myös kertoi, että kovettuneet imutiet saattaisivat sulaa ajan myötä itsekseenkin auki.

Tuomio oli julistettu. Patologin tuloksista oli löytynyt monta huolestuttavaa tekijää. Lääkäri ei ollut halunnut ottaa kantaa ennusteeseeni eikä vastaaviin tilastotietoihin. Sairauslomaa hän oli kirjoittanut 4 viikkoa leikkauksen yhteydessä, eikä sitä nytkään jatkettu. Liitännäishoidot tulisivat aikanaan ja niistä saisin tiedon myöhemmin postin mukana. Niin paljon epävarmuutta, mistä ei vain päässyt eroon. Olin edelleen tyhjä ja pelkoa täynnä.

Kivuttomuutta ja kipua

Kun leikkauksesta oli kulunut viikko, pääsin eroon dreenistä. Sitä varten olin varannut ajan terveyskeskuksesta. Ystävällinen sairaanhoitaja poisti tikin ja veti letkun pään ihon sisältä. Se ei sattunut lainkaan, mutta letkun plumpsahdus ihosta tuntui erikoiselta. Haava-aluella ei ollut suurempia turvotuksia. Hoitaja laittoi suojalapun ihoon aukon kohdalle ja homma oli valmis. Vapautuminen dreenistä helpotti.

Tapasin samaisen hoitajan uudelleen muutamaa päivää myöhemmin, sillä haava-alueelta oli määrätty otettavaksi näyte sairaalabakteerin mahdollisuuden selvittämiseksi. Sitä varten hoitaja pyöritteli kuivaa vanupuikkoa dreeniaukon kohdalla ja toisella hän hankasi haavaa. Sekään ei juuri kipua aiheuttanut, vain pientä aristusta. Näytteen ottoon ei siis tarvittu verikokeita, vanupuikon kosketus riitti.

Kotona koitin säännöllesti jumpata kättä. Venytyksiä, kurotuksia ja heilutuksia monin tavoin makuulla, seisten ja seinää pitkin ylöspäin kiipien. Se sattui. Joka ilta jumppasin käden liikeradat niin auki kuin sain, ja aamulla käsi oli taas jumissa ja sain aloittaa kaiken alusta. Leikattu kainalo kiristi ja käsi sanoi nostoille stopin selkeästi aikaisemmin kuin toinen käsi.

Muutoin olin varsin kivuton. Särkylääkettä en ottanut kuin kahtena päivänä leikkauksen jälkeen ja silloinkin vähän niin kuin varoiksi. Leikannut lääkäri olikin sanonut, että tulisin yllättymään, kuinka hyvässä kunnossa olisin leikkauksen jälkeen, verrattuna esimerkiksi synnytyssektioon, josta minulla myös oli kokemusta.

Henkinen kipu olikin sitten isompi juttu. Kuinka lyötynä sitä voikaan olla kuolemanpelon edessä. Mitä kaikkea olisikaan vielä edessä ja kuinka pitkään? Mitä, jos mitään muuta ei olisi enää tehtävissä? Olisiko minulla aikaa 4 kuukautta vai 4 vuotta? Mitä, jos en kestäisi edessä olevia hoitoja tai miksi ne pitäisi kärsiä, jos elämä kuitenkin pian päättyisi?

Näitä ja monia muita synkkiä mietteitä pyöri päässäni taukoamatta. Halusin tehdä kaiken voitavan valmiiksi, järjestää tavarat ja paperit, ohjeistaa perheen elämän jatkumaan minun jälkeeni, mutta voimaa ei ollut. Tyhjinä päivinä aika kului aikaansaamattomaan haahuiluun, kunnes oli aika ryhdistäytyä ja olla äiti lapsille. Iltapäivät ja illat lasten kanssa olivatkin armollisempia, kun oli arjen velvollisuudet huolehdittavana. Pannukakkua ja tuoreita sämpylöitä, likapyykkiä ja lasten harrastuksia. Maailman arvokkaimpia asioita.

Kotona dreenin kanssa

Oli mukava palata kotiin sairaalasta, vaikka dreenipussi roikkuikin olalla. Kotona minun piti illalla mitata säiliöön kertynyt nestemäärä ja tyhjentää säiliö, ja sen jälkeen kävimme nukkumaan, minä ja dreeni. Dreenin letku oli ihossa kiinni sulamattomalla ompeleella, jonka pää pisti vähän. Muutoin dreeni kulki ongelmitta mukana.

Dreenin sai ottaa mukaan suihkuunkin. Haavaa päällystävä muovikalvo piti sen sijaan poistaa. Siinä olikin urakkaa puoleksi tunniksi. Ensin siinä, että uskalsin ryhtyä kalvon tarraa ihosta irrottamaan. Tärisevin käsin vedin hitaasti kalvoa ja välillä keräsin lisää rohkeutta, sillä kalvon alta alkoi näkyä haavaa. Rinnan tunnottomuus tuntui oudolta. Pääsin  kainoloon asti, jossa vastaan tuli ongelma dreeniletkun kanssa. En selvinnyt enää omin avuin, vaan mies piti kutsua hätiin leikkaamaan halkiota muoviin, jotta sen sai irrotettua letkun ympäriltä.

Sitten laitoin dreenin puhtaaseen hedelmäpussiin ja pussin roikkumaan suihkun viereen ja peseydyin pikaisesti. Ei tehnyt mieli jäädä vedellä lotraamaan. Suihkun jälkeen taputtelin rinnalta vedet pois ja kiinnitin haavan päälle haavateipin. Huonetoveriltani olin saanut vinkin, että sellainen kannattaisi laittaa. Dreeniletkun päälle teippasin puhtaan haavataitoksen.

Ensimmäisen kokonaisen kotipäivän iltana uskaltauduin ulos. Lapset olivat vielä omalla reissullaan, joten lähdimme harvinaisesti miehen kanssa kaksin iltakävelylle. Dreenipussi piiloutui ulkotakin alle. Kävelimme vain pienen lenkin ja senkin hitaasti köpötellen, kuin vanhukset.

Myöhemmin istuimme vielä sohvalle televisiota katsoman, mikä sekin oli meillä hyvin harvinaista. Hetken kuluttua tunsin jotain  kainalossani. Paidassa näkyi märkä jälki, ei kuitenkaan verta. Tarkempi tutkimus paljasti, että dreenin letkun juuressa oli kosteaa. Soitin oman sairaalaan päivystykseen ja selitin tilanteen. Päivystyksessä asiaa ei osattu kommentoida, vaan pyydettiin soittamaan Tyksiin osastolle. Siellä tilanne oli tuttu. Joskus dreenin sisäänmenokohta saattaa falskata ja nestettä valuu vähän ohi. Haavataitosta päälle, ei hätää.

Osastolla leikkauksen jälkeen

Olin nukahtanut nopeasti. En niin kuin televisiosarjoissa näytetään: "Laske hitaasti kymmeneen...". Minä vain nukahdin ja samassa heräilin ympärillä kuuluvaan puheeseen. Ottikohan joku jotain kurkustani? Siltä se tuntui. Leikkaus oli ohi, minut oli siirretty heräämöön ja siitä jatkettiin matkaa osastolle.

Sain ikkunapaikan kolmen hengen huoneesta. Oven puolella oli paikka varattuna, keskellä tyhjä sänky. En ollut kipeä, en voinut pahoin, mutta olin väsynyt. Kainalon alta pisti esiin letku, joka johti säiliöön. Se oli dreeni, johon leikkausalueen verinen kudosneste kertyi. Myös kädessäni oli edelleen tippaletku kiinni.

Leikkauksen jälkeen miehelleni oli soitettu, ja leikannut lääkäri oli kertonut, että koko rinta oli poistettu ja kainalo tyhjennetty suunnitelman mukaisesti. Aamulla otetuissa keuhkokuvissa ei näkynyt mitään syöpään viittaavaa. Mies pääsi minua katsomaan ja viipyi luonani pitkään, vaikka en paljon puhua jaksanut. Hoitaja tarjosi minulle alusastiaa, mutta halusin mieluummin kävellä itse vessaan. Jalat kantoivat.

Miehen lähdettyä nukuin vielä lisää, mutta sitten olo alkoi vaikuttaa virkeämmältä. Aloitimme viritellä keskustelua huonetoverin kanssa ja pian juttelimmekin niin, että yöunille meno meni myöhään.

Unta ei häirinnyt niinkään leikatun puolen kipu, vaan toisessa kädessä epämukavasti pistävä ja sopivaa nukkumisasentoa haittaava kanyyli.

Seuraavana aamuna jatkoimme huonetoverin kanssa keskustelua. Samalla jumppailin leikatun puolen kättä ja mielestäni se liikkui yllättävän hyvin ja kivuttomasti, olihan se kuitenkin juuri kokenut ison leikkauksen. Aamupäivällä leikannut lääkäri tuli käymään. Hän oli tyytyväinen omaan osuuteensa, mutta ei käteni liikkuvuuteen. Hän vaati lisää liikerataa. Hän myös määräsi minut katsomaan litteää rintakehää, jossa irvisti punainen juova keskiosasta pitkälle kainaloon. Myöhemmin myös fysioterapeutti kävi ohjaamassa sopivia liikkeitä ja antoi kirjallisia jumppaohjeita.

Olin puhunut lääkärille kipeästä polvestani, johon pelkäsin syövän jo ehtineen. Lääkäri oli saanut järjestettyä minulle ajan röntgeniin polvea näyttämään ja lähdin etsimään tietä sinne. Kuvaus sujui nopeasti housun lahkeen ollessa pahimmalla myttyrällä juuri polven kohdalla, mutta se ei haitannut.

Palasin osastolle juttelemaan huonetoverin kanssa. Hän oli oman rintasyöpänsä kohdannut jo aiemmin ja oli ollut nyt korjausleikkauksessa. Sain häneltä monta hyvää vinkkiä tulevalle tielleni ja vastauksia asioihin, joita olin tähän mennessä pohtinut yksin. Asioita, joita vain toinen saman kokenut voi tietää.

Luonani kävi  sosiaalityöntekijä, joka kertoi syöpään sairastuneen sosiaalietuuksista. Kaikesta päätellen edessä olisi melkoinen rumba. Sain myös valita pussin, jossa voisin kotona ollessani kantaa dreeniä, joka seuraisi minua viikon verran. Pussit olivat naisvankien ompelemia. Ja vielä sain toisen pussin, kauniin ja valkoisen, jossa oli punainen silkkinauha. Siellä sisällä oli pieni pumpulitissi. Se, jonka tarkoitus olisi alkuun korvata se osa minusta, joka oli saastunut ja nyt poistettu.

Mies saapui minua noutamaan, mutta jäimme vielä pitkäksi aikaa odottamaan tietoa polven röntgenkuvasta. Lopulta kuulimme, ettei sitä enää samalle päivälle saisikaan, joten olimme valmiita lähtemään kotiin.

Toivottelin hyvät jatkot huonetoverille halausten ja numeroiden vaihdon kera. Hän oli minulle se enkeli, jonka ansiosta jaksoin selvitä läpi tämän osuuden.

Leikkaus

Tiistaina 14.10. yritin nukkua niin pitkään kuin mahdollista, sillä en halunnut jättää yhtään ylimääräistä aikaa miettimiselle. Herätys oli silti varhain, sillä matkaan piti varata aikaa. Aamu oli hiljainen, en osannut puhua enkä ajatella, yritin vain toimia eteenpäin. Kävin suihkussa, puin vaatteet päälleni ja otin mukaani repun, jonka olin pakannut valmiiksi edellisenä iltana. Silloinkaan en ollut kiirehtinyt nukkumaan, sillä en halunnut odottaa unta.

Lähdimme mieheni kanssa matkaan. Menin takapenkille, koska toivoin pystyäni vielä hetkeksi torkahtamaan. Unessa olisi helpompaa. Matka sujui unen ja valveen rajamailla. Mies kuunteli radiota, se oli hänen tapansa saada ajatuksia pois tulevasta.

Aamun harmaudessa saavuimme Tyksin pihalle. Mies etsi hetken parkkipaikkaa, ja minulta oli hukassa kaikki. Eteenpäin tuijottaen, hiljaisin mielin menimme sisään Tyksin pääovista. Mies varmisteli vahtimestarilta, missä päin keuhkoröntgen otettaisiin. Hän neuvoi meidät johonkin, josta ei röntgeniä löytynyt. Palasimme sen osaston luo, jossa olimme perjantaina käyneet, ja päätimme kysyä sieltä. Osaston ovella tulikin rintasyöpähoitaja vastaan ja hän neuvoi meille oikean tien.

Jäimme odottamaan vuoroani. Istuin vain hiljaa, pää alas painettuna. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua minua kutsuttiin ja menimme sisään. Mies tuli mukaan niin pitkälle kuin sai ja jäi sitten oven taakse. Riisuin paidan ja asetuin röntgenlaitteen eteen ensin suoraan, sitten vielä sivuttain. Kuvat oli otettu.

Leikkaus oli toisessa rakennuksessa, jonne ajattelimme oikaista Tyksin maanalaista huoltokäytävää pitkin. Se oli virhe. Matka oli kokemuksena painajaismainen. Jo ennen varsinaiseen tunneliin menoa luin nimiä ovista: "Hiljainen huone", "Kappeli". En halunnut lukea enempää.

Tunneli oli kolkko ja kumiseva. Matka oli pitkä ja sen varrella vastaan tuli trukkeja, jotka vetivät perässään metallisia ahkioita, joissa näkyi hyvin heikossa kunnossa olevia potilaita. Kaljusta päästä tiesin heidän sairastavan syöpää. Tuossako minäkin hetken kuluttua menen?

Tunnelin toisessa päässä oli remonttityömaa. Olimme saapuneet leikkauspaikkaan. Ilmoittauduin luukulla ja meidät ohjattiin hetkeksi odottamaan. Vieressä istui nainen huivi paljaan päänsä suojana. Seuraavaksi hoitaja kutsui minua vaihtamaan pukuhuoneeseen vaatteet. Vedin jalkani leikkaussukat, löysät housut, päälle selästä avoimen leikkauspaidan, sairaalatakki ja jalkaan tossut. Omat vaatteeni laitoin metalliseen kaappiin.

Heti puettuani leikkaava lääkäri otti minut vastaan ja mies tuli mukaan. Määrätietoinen lääkäri selitti päivän suunnitelmaa, mutta en peloltani pystynyt informaatiota vastaanottamaan. Nyt vedettiin tussilla merkit rintaan, jota kohta ei enää olisi. Suljin silmäni, enkä halunnut katsoa. Seuraavaksi paikalle tuli fysioterapeutti, joka selitti, kuinka kättä pitäisi kotona jumpata. Ei minusta ollut  jumpasta puhumaan.

Sitten menimme kirurgiseen toimenpiteeseen odottavien yhteiseen tilaan. Odotimme pitkään. Hoitaja toi minulle esilääkkeet otettavaksi ja odotimme taas. Odotimme. Sitten sain kutsun hoitajalta, eikä mies päässyt enää mukaan. Astuin huoneeseen katsomatta ympärilleni ja kiipesin makaamaan leikkauspöydälle. Ojennettuun käteen pistettiin kanyyli ja olin unessa.

Viimeinen päivä ennen leikkausta

Odottelin hoitajan soittoa maanantai-aamupäivällä 13.10. Puhelussa piti vielä varmistaa, että kaikki olisi selvää seuraavan päivän leikkausta varten. Soitto-ajan piti olla klo 10, mutta puhelin soikin jo hyvissä ajoin. Mies oli suihkussa ja lasten huutoriita syttyi samalla hetkellä. Ei auttanut kuin vastata. Samalla, kun yritin keskittyä hoitajan ohjeisiin, juoksi esikoinen perässäni äitiä huutaen. Kyllä harmitti. Mutta toisaalta oli siitä hyötyäkin. Hoitaja ymmärsi, että minun saattaisi sittenkin olla parempi jäädä leikkauksen jälkeiseksi yöksi sairaalaan ja hän ryhtyi valmistelemaan minulle osastopaikkaa. Hyvä niin. Muutoin hoitaja kertasi, että tulisin ajoissa oikeaan paikkaan ja varmisteli, oliko minulla kysyttävää leikkauksen suhteen. Ei ollut kysyttävää, ei pakoreittiä, ei herätystä takasin omaan entiseen elämääni. Leikkaus olisi huomenna.

Illalla valmistelin lapset matkaan. He menisivät ensin toisille isovanhemmille yökylään ja sen jälkeen vielä mummille ja serkuille. Oli lasten syysloma, mutta minä en voinut heille nyt tarjota mukavaa vaihtelua arkeen. Kunpa olisin voinut tarjota heille edes sen arjen.

Leikkausta edeltävä lääkärikäynti

Torstaina 9.10. sain aamupäivällä soiton Tyksistä. Rintasyöpähoitaja kertoi, että kaikki tarvittavat tietoni oli toimitettu toisesta sairaalasta ja asiani oli käsitelty aamun kokouksessa. Leikkauspäivä oli varattu tiistaille 14.10. Sitä ennen minun pitäisi tulla käymään lääkärin vastaanotolla. Vastaanottoajaksi tarjottiin jo seuraavaa päivää.

Perjantaina 10.10. vietettiin Roosa nauha -päivää. Silloin ajoimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa Tyksiin. Oikea rakennus löytyi helposti, vaikka Tyksin alue on laaja. Ilmoittautuminen sujui ongelmitta ja istuimme odottamaan. Olimme ajoissa paikalla ja luulimme, että saamme odottaa hyvän aikaa, mutta pääsimmekin nopeasti lääkärin vastaanotolle. 

Huoneessa oli lääkärin ja rintasyöpähoitajan työpöydät vastakkain ja lisäksi paikalla oli opiskelija. Alkuun en tiennyt, kumpi naisista oli hoitaja, kumpi lääkäri, vaikka he molemmat esittäytyivätkin. Yritin vain pitää itseäni koossa, enkä siinäkään onnistunut. Nenäliinalle oli taas käyttöä. Toinen naisista ryhtyi käymään läpi esitietolomakettani ja otti selvästi vetovastuun keskustelusta. Hän oli lääkäri. 

Myös oikeaa rintaani ja kainaloani oli pistellyt ja vihlonut jo pidemmän aikaa. Pyysin, että molemmat rintani poistettaisiin samalla kertaa. Tätä lääkäri ei suositellut, sillä mammografia-, ultra- ja magneettikuvien mukaan rinta oli terve. Uskoani lääketieteen tutkimusmenetelmiin oli  jo niin rankasti horjutettu, että en voinut tätä uskoa. Hyväksyin silti lääkärin tahdon, sillä ymmärsin toki seuraavan selityksen: aikaa oli nyt varattu vain yhden rinnan poistoon. Halusin äkkiä päästä eroon edes osasta syöpää. Lääkärin mukaan toisen rinnan poistoa voisi tarvittaessa harkita myöhemmin, kun tietoa syöpäni tyypistä olisi enemmän.

Myös tämä lääkäri piti todennäköisenä, että kainaloon levinnyt syöpä oli peräisin rinnasta. Imusolmukesyöpätyyppi oli kuulemma erilainen ominaisuuksiltaan. Lääkäri tunnusteli kainalon, mutta mustia tussijälkiä leikkauslinjoiksi minuun ei piirretty, vaikka niin olin luullut. Ne tehtäisiin vasta leikkauspäivänä. Aihetta ei ollut myöskään sydänfilmille tai verenpaineen mittaukselle, mutta veriryhmä minusta tarvittaisiin. Sitä varten sain ohjeen käydä samalla reissulla Tyksin laboratoriossa. 

Kerroin huoleni siitä, että syöpä olisi ehtinyt levitä keuhkoon ja polveen. Viime yönkin polvi oli särkenyt, eikä edellisenä päivänä imurointi ollut yskän takia onnistunut. Lääkäri kirjoittikin minulle lähetteen keuhkoröntgeniin, jossa kävisin leikkauspäivän aamuna. 

Leikkauksen jälkeen minut kotiutettaisiin jo samana päivänä. Se oli nykyään käytäntönä. Olin tästä hämmästynyt, sillä olin luullut, että saisin jäädä edes yhdeksi yöksi toipumaan sairaalaan. Lääkärin ja hoitajan mielestä toipuisin kuitenkin paremmin kotona, eikä siellä olisi myöskään vaaraa sairaalabakteereista. Alle kymmenvuotiaiden lasten äitinä en ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että voisin kotona keskittyä toipumiseen, eikä leikkauksesta toipuva äiti ollut mielestäni hyvää nähtävää lapsillekaan. Mutta kotiin minut oli päätetty lähettää. 

Lopuksi sain lapun, johon oli merkitty leikkausaika ja -paikka. Lisäksi lapussa kerrottiin, että hoitaja soittaisi minulle leikkausta edeltävänä aamuna ja varmistaisi, että kaikki olisi kunnossa. Rintasyöpähoitajalta sain vielä kaksi esitettä mukaani. Toisessa mainostettiin proteesiliivejä, toisessa uimapukuja. -Tykkäätkö käydä uimassa? hoitaja kysyi. -En enää, vastasin. Tässä vaiheessa en todellakaan kyennyt miettimään uimapukuja, uimista tai muita harrastuksia. Olin vain niin huolissani siitä, miten lapsilleni käy, kun äidillä on syöpä.