Leikkaus

Tiistaina 14.10. yritin nukkua niin pitkään kuin mahdollista, sillä en halunnut jättää yhtään ylimääräistä aikaa miettimiselle. Herätys oli silti varhain, sillä matkaan piti varata aikaa. Aamu oli hiljainen, en osannut puhua enkä ajatella, yritin vain toimia eteenpäin. Kävin suihkussa, puin vaatteet päälleni ja otin mukaani repun, jonka olin pakannut valmiiksi edellisenä iltana. Silloinkaan en ollut kiirehtinyt nukkumaan, sillä en halunnut odottaa unta.

Lähdimme mieheni kanssa matkaan. Menin takapenkille, koska toivoin pystyäni vielä hetkeksi torkahtamaan. Unessa olisi helpompaa. Matka sujui unen ja valveen rajamailla. Mies kuunteli radiota, se oli hänen tapansa saada ajatuksia pois tulevasta.

Aamun harmaudessa saavuimme Tyksin pihalle. Mies etsi hetken parkkipaikkaa, ja minulta oli hukassa kaikki. Eteenpäin tuijottaen, hiljaisin mielin menimme sisään Tyksin pääovista. Mies varmisteli vahtimestarilta, missä päin keuhkoröntgen otettaisiin. Hän neuvoi meidät johonkin, josta ei röntgeniä löytynyt. Palasimme sen osaston luo, jossa olimme perjantaina käyneet, ja päätimme kysyä sieltä. Osaston ovella tulikin rintasyöpähoitaja vastaan ja hän neuvoi meille oikean tien.

Jäimme odottamaan vuoroani. Istuin vain hiljaa, pää alas painettuna. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua minua kutsuttiin ja menimme sisään. Mies tuli mukaan niin pitkälle kuin sai ja jäi sitten oven taakse. Riisuin paidan ja asetuin röntgenlaitteen eteen ensin suoraan, sitten vielä sivuttain. Kuvat oli otettu.

Leikkaus oli toisessa rakennuksessa, jonne ajattelimme oikaista Tyksin maanalaista huoltokäytävää pitkin. Se oli virhe. Matka oli kokemuksena painajaismainen. Jo ennen varsinaiseen tunneliin menoa luin nimiä ovista: "Hiljainen huone", "Kappeli". En halunnut lukea enempää.

Tunneli oli kolkko ja kumiseva. Matka oli pitkä ja sen varrella vastaan tuli trukkeja, jotka vetivät perässään metallisia ahkioita, joissa näkyi hyvin heikossa kunnossa olevia potilaita. Kaljusta päästä tiesin heidän sairastavan syöpää. Tuossako minäkin hetken kuluttua menen?

Tunnelin toisessa päässä oli remonttityömaa. Olimme saapuneet leikkauspaikkaan. Ilmoittauduin luukulla ja meidät ohjattiin hetkeksi odottamaan. Vieressä istui nainen huivi paljaan päänsä suojana. Seuraavaksi hoitaja kutsui minua vaihtamaan pukuhuoneeseen vaatteet. Vedin jalkani leikkaussukat, löysät housut, päälle selästä avoimen leikkauspaidan, sairaalatakki ja jalkaan tossut. Omat vaatteeni laitoin metalliseen kaappiin.

Heti puettuani leikkaava lääkäri otti minut vastaan ja mies tuli mukaan. Määrätietoinen lääkäri selitti päivän suunnitelmaa, mutta en peloltani pystynyt informaatiota vastaanottamaan. Nyt vedettiin tussilla merkit rintaan, jota kohta ei enää olisi. Suljin silmäni, enkä halunnut katsoa. Seuraavaksi paikalle tuli fysioterapeutti, joka selitti, kuinka kättä pitäisi kotona jumpata. Ei minusta ollut  jumpasta puhumaan.

Sitten menimme kirurgiseen toimenpiteeseen odottavien yhteiseen tilaan. Odotimme pitkään. Hoitaja toi minulle esilääkkeet otettavaksi ja odotimme taas. Odotimme. Sitten sain kutsun hoitajalta, eikä mies päässyt enää mukaan. Astuin huoneeseen katsomatta ympärilleni ja kiipesin makaamaan leikkauspöydälle. Ojennettuun käteen pistettiin kanyyli ja olin unessa.