Kivuttomuutta ja kipua

Kun leikkauksesta oli kulunut viikko, pääsin eroon dreenistä. Sitä varten olin varannut ajan terveyskeskuksesta. Ystävällinen sairaanhoitaja poisti tikin ja veti letkun pään ihon sisältä. Se ei sattunut lainkaan, mutta letkun plumpsahdus ihosta tuntui erikoiselta. Haava-aluella ei ollut suurempia turvotuksia. Hoitaja laittoi suojalapun ihoon aukon kohdalle ja homma oli valmis. Vapautuminen dreenistä helpotti.

Tapasin samaisen hoitajan uudelleen muutamaa päivää myöhemmin, sillä haava-alueelta oli määrätty otettavaksi näyte sairaalabakteerin mahdollisuuden selvittämiseksi. Sitä varten hoitaja pyöritteli kuivaa vanupuikkoa dreeniaukon kohdalla ja toisella hän hankasi haavaa. Sekään ei juuri kipua aiheuttanut, vain pientä aristusta. Näytteen ottoon ei siis tarvittu verikokeita, vanupuikon kosketus riitti.

Kotona koitin säännöllesti jumpata kättä. Venytyksiä, kurotuksia ja heilutuksia monin tavoin makuulla, seisten ja seinää pitkin ylöspäin kiipien. Se sattui. Joka ilta jumppasin käden liikeradat niin auki kuin sain, ja aamulla käsi oli taas jumissa ja sain aloittaa kaiken alusta. Leikattu kainalo kiristi ja käsi sanoi nostoille stopin selkeästi aikaisemmin kuin toinen käsi.

Muutoin olin varsin kivuton. Särkylääkettä en ottanut kuin kahtena päivänä leikkauksen jälkeen ja silloinkin vähän niin kuin varoiksi. Leikannut lääkäri olikin sanonut, että tulisin yllättymään, kuinka hyvässä kunnossa olisin leikkauksen jälkeen, verrattuna esimerkiksi synnytyssektioon, josta minulla myös oli kokemusta.

Henkinen kipu olikin sitten isompi juttu. Kuinka lyötynä sitä voikaan olla kuolemanpelon edessä. Mitä kaikkea olisikaan vielä edessä ja kuinka pitkään? Mitä, jos mitään muuta ei olisi enää tehtävissä? Olisiko minulla aikaa 4 kuukautta vai 4 vuotta? Mitä, jos en kestäisi edessä olevia hoitoja tai miksi ne pitäisi kärsiä, jos elämä kuitenkin pian päättyisi?

Näitä ja monia muita synkkiä mietteitä pyöri päässäni taukoamatta. Halusin tehdä kaiken voitavan valmiiksi, järjestää tavarat ja paperit, ohjeistaa perheen elämän jatkumaan minun jälkeeni, mutta voimaa ei ollut. Tyhjinä päivinä aika kului aikaansaamattomaan haahuiluun, kunnes oli aika ryhdistäytyä ja olla äiti lapsille. Iltapäivät ja illat lasten kanssa olivatkin armollisempia, kun oli arjen velvollisuudet huolehdittavana. Pannukakkua ja tuoreita sämpylöitä, likapyykkiä ja lasten harrastuksia. Maailman arvokkaimpia asioita.