lauantai 29. marraskuuta 2014

Kivuttomuutta ja kipua

Kun leikkauksesta oli kulunut viikko, pääsin eroon dreenistä. Sitä varten olin varannut ajan terveyskeskuksesta. Ystävällinen sairaanhoitaja poisti tikin ja veti letkun pään ihon sisältä. Se ei sattunut lainkaan, mutta letkun plumpsahdus ihosta tuntui erikoiselta. Haava-aluella ei ollut suurempia turvotuksia. Hoitaja laittoi suojalapun ihoon aukon kohdalle ja homma oli valmis. Vapautuminen dreenistä helpotti.

Tapasin samaisen hoitajan uudelleen muutamaa päivää myöhemmin, sillä haava-alueelta oli määrätty otettavaksi näyte sairaalabakteerin mahdollisuuden selvittämiseksi. Sitä varten hoitaja pyöritteli kuivaa vanupuikkoa dreeniaukon kohdalla ja toisella hän hankasi haavaa. Sekään ei juuri kipua aiheuttanut, vain pientä aristusta. Näytteen ottoon ei siis tarvittu verikokeita, vanupuikon kosketus riitti.

Kotona koitin säännöllesti jumpata kättä. Venytyksiä, kurotuksia ja heilutuksia monin tavoin makuulla, seisten ja seinää pitkin ylöspäin kiipien. Se sattui. Joka ilta jumppasin käden liikeradat niin auki kuin sain, ja aamulla käsi oli taas jumissa ja sain aloittaa kaiken alusta. Leikattu kainalo kiristi ja käsi sanoi nostoille stopin selkeästi aikaisemmin kuin toinen käsi.

Muutoin olin varsin kivuton. Särkylääkettä en ottanut kuin kahtena päivänä leikkauksen jälkeen ja silloinkin vähän niin kuin varoiksi. Leikannut lääkäri olikin sanonut, että tulisin yllättymään, kuinka hyvässä kunnossa olisin leikkauksen jälkeen, verrattuna esimerkiksi synnytyssektioon, josta minulla myös oli kokemusta.

Henkinen kipu olikin sitten isompi juttu. Kuinka lyötynä sitä voikaan olla kuolemanpelon edessä. Mitä kaikkea olisikaan vielä edessä ja kuinka pitkään? Mitä, jos mitään muuta ei olisi enää tehtävissä? Olisiko minulla aikaa 4 kuukautta vai 4 vuotta? Mitä, jos en kestäisi edessä olevia hoitoja tai miksi ne pitäisi kärsiä, jos elämä kuitenkin pian päättyisi?

Näitä ja monia muita synkkiä mietteitä pyöri päässäni taukoamatta. Halusin tehdä kaiken voitavan valmiiksi, järjestää tavarat ja paperit, ohjeistaa perheen elämän jatkumaan minun jälkeeni, mutta voimaa ei ollut. Tyhjinä päivinä aika kului aikaansaamattomaan haahuiluun, kunnes oli aika ryhdistäytyä ja olla äiti lapsille. Iltapäivät ja illat lasten kanssa olivatkin armollisempia, kun oli arjen velvollisuudet huolehdittavana. Pannukakkua ja tuoreita sämpylöitä, likapyykkiä ja lasten harrastuksia. Maailman arvokkaimpia asioita.

torstai 27. marraskuuta 2014

Kotona dreenin kanssa

Oli mukava palata kotiin sairaalasta, vaikka dreenipussi roikkuikin olalla. Kotona minun piti illalla mitata säiliöön kertynyt nestemäärä ja tyhjentää säiliö, ja sen jälkeen kävimme nukkumaan, minä ja dreeni. Dreenin letku oli ihossa kiinni sulamattomalla ompeleella, jonka pää pisti vähän. Muutoin dreeni kulki ongelmitta mukana.

Dreenin sai ottaa mukaan suihkuunkin. Haavaa päällystävä muovikalvo piti sen sijaan poistaa. Siinä olikin urakkaa puoleksi tunniksi. Ensin siinä, että uskalsin ryhtyä kalvon tarraa ihosta irrottamaan. Tärisevin käsin vedin hitaasti kalvoa ja välillä keräsin lisää rohkeutta, sillä kalvon alta alkoi näkyä haavaa. Rinnan tunnottomuus tuntui oudolta. Pääsin  kainoloon asti, jossa vastaan tuli ongelma dreeniletkun kanssa. En selvinnyt enää omin avuin, vaan mies piti kutsua hätiin leikkaamaan halkiota muoviin, jotta sen sai irrotettua letkun ympäriltä.

Sitten laitoin dreenin puhtaaseen hedelmäpussiin ja pussin roikkumaan suihkun viereen ja peseydyin pikaisesti. Ei tehnyt mieli jäädä vedellä lotraamaan. Suihkun jälkeen taputtelin rinnalta vedet pois ja kiinnitin haavan päälle haavateipin. Huonetoveriltani olin saanut vinkin, että sellainen kannattaisi laittaa. Dreeniletkun päälle teippasin puhtaan haavataitoksen.

Ensimmäisen kokonaisen kotipäivän iltana uskaltauduin ulos. Lapset olivat vielä omalla reissullaan, joten lähdimme harvinaisesti miehen kanssa kaksin iltakävelylle. Dreenipussi piiloutui ulkotakin alle. Kävelimme vain pienen lenkin ja senkin hitaasti köpötellen, kuin vanhukset.

Myöhemmin istuimme vielä sohvalle televisiota katsoman, mikä sekin oli meillä hyvin harvinaista. Hetken kuluttua tunsin jotain  kainalossani. Paidassa näkyi märkä jälki, ei kuitenkaan verta. Tarkempi tutkimus paljasti, että dreenin letkun juuressa oli kosteaa. Soitin oman sairaalaan päivystykseen ja selitin tilanteen. Päivystyksessä asiaa ei osattu kommentoida, vaan pyydettiin soittamaan Tyksiin osastolle. Siellä tilanne oli tuttu. Joskus dreenin sisäänmenokohta saattaa falskata ja nestettä valuu vähän ohi. Haavataitosta päälle, ei hätää.













keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Osastolla leikkauksen jälkeen

Olin nukahtanut nopeasti. En niin kuin televisiosarjoissa näytetään: "Laske hitaasti kymmeneen...". Minä vain nukahdin ja samassa heräilin ympärillä kuuluvaan puheeseen. Ottikohan joku jotain kurkustani? Siltä se tuntui. Leikkaus oli ohi, minut oli siirretty heräämöön ja siitä jatkettiin matkaa osastolle.

Sain ikkunapaikan kolmen hengen huoneesta. Oven puolella oli paikka varattuna, keskellä tyhjä sänky. En ollut kipeä, en voinut pahoin, mutta olin väsynyt. Kainalon alta pisti esiin letku, joka johti säiliöön. Se oli dreeni, johon leikkausalueen verinen kudosneste kertyi. Myös kädessäni oli edelleen tippaletku kiinni.

Leikkauksen jälkeen miehelleni oli soitettu, ja leikannut lääkäri oli kertonut, että koko rinta oli poistettu ja kainalo tyhjennetty suunnitelman mukaisesti. Aamulla otetuissa keuhkokuvissa ei näkynyt mitään syöpään viittaavaa. Mies pääsi minua katsomaan ja viipyi luonani pitkään, vaikka en paljon puhua jaksanut. Hoitaja tarjosi minulle alusastiaa, mutta halusin mieluummin kävellä itse vessaan. Jalat kantoivat.

Miehen lähdettyä nukuin vielä lisää, mutta sitten olo alkoi vaikuttaa virkeämmältä. Aloitimme viritellä keskustelua huonetoverin kanssa ja pian juttelimmekin niin, että yöunille meno meni myöhään.

Unta ei häirinnyt niinkään leikatun puolen kipu, vaan toisessa kädessä epämukavasti pistävä ja sopivaa nukkumisasentoa haittaava kanyyli.

Seuraavana aamuna jatkoimme huonetoverin kanssa keskustelua. Samalla jumppailin leikatun puolen kättä ja mielestäni se liikkui yllättävän hyvin ja kivuttomasti, olihan se kuitenkin juuri kokenut ison leikkauksen. Aamupäivällä leikannut lääkäri tuli käymään. Hän oli tyytyväinen omaan osuuteensa, mutta ei käteni liikkuvuuteen. Hän vaati lisää liikerataa. Hän myös määräsi minut katsomaan litteää rintakehää, jossa irvisti punainen juova keskiosasta pitkälle kainaloon. Myöhemmin myös fysioterapeutti kävi ohjaamassa sopivia liikkeitä ja antoi kirjallisia jumppaohjeita.

Olin puhunut lääkärille kipeästä polvestani, johon pelkäsin syövän jo ehtineen. Lääkäri oli saanut järjestettyä minulle ajan röntgeniin polvea näyttämään ja lähdin etsimään tietä sinne. Kuvaus sujui nopeasti housun lahkeen ollessa pahimmalla myttyrällä juuri polven kohdalla, mutta se ei haitannut.

Palasin osastolle juttelemaan huonetoverin kanssa. Hän oli oman rintasyöpänsä kohdannut jo aiemmin ja oli ollut nyt korjausleikkauksessa. Sain häneltä monta hyvää vinkkiä tulevalle tielleni ja vastauksia asioihin, joita olin tähän mennessä pohtinut yksin. Asioita, joita vain toinen saman kokenut voi tietää.

Luonani kävi  sosiaalityöntekijä, joka kertoi syöpään sairastuneen sosiaalietuuksista. Kaikesta päätellen edessä olisi melkoinen rumba. Sain myös valita pussin, jossa voisin kotona ollessani kantaa dreeniä, joka seuraisi minua viikon verran. Pussit olivat naisvankien ompelemia. Ja vielä sain toisen pussin, kauniin ja valkoisen, jossa oli punainen silkkinauha. Siellä sisällä oli pieni pumpulitissi. Se, jonka tarkoitus olisi alkuun korvata se osa minusta, joka oli saastunut ja nyt poistettu.

Mies saapui minua noutamaan, mutta jäimme vielä pitkäksi aikaa odottamaan tietoa polven röntgenkuvasta. Lopulta kuulimme, ettei sitä enää samalle päivälle saisikaan, joten olimme valmiita lähtemään kotiin.

Toivottelin hyvät jatkot huonetoverille halausten ja numeroiden vaihdon kera. Hän oli minulle se enkeli, jonka ansiosta jaksoin selvitä läpi tämän osuuden.







Leikkaus

Tiistaina 14.10. yritin nukkua niin pitkään kuin mahdollista, sillä en halunnut jättää yhtään ylimääräistä aikaa miettimiselle. Herätys oli silti varhain, sillä matkaan piti varata aikaa. Aamu oli hiljainen, en osannut puhua enkä ajatella, yritin vain toimia eteenpäin. Kävin suihkussa, puin vaatteet päälleni ja otin mukaani repun, jonka olin pakannut valmiiksi edellisenä iltana. Silloinkaan en ollut kiirehtinyt nukkumaan, sillä en halunnut odottaa unta.

Lähdimme mieheni kanssa matkaan. Menin takapenkille, koska toivoin pystyäni vielä hetkeksi torkahtamaan. Unessa olisi helpompaa. Matka sujui unen ja valveen rajamailla. Mies kuunteli radiota, se oli hänen tapansa saada ajatuksia pois tulevasta.

Aamun harmaudessa saavuimme Tyksin pihalle. Mies etsi hetken parkkipaikkaa, ja minulta oli hukassa kaikki. Eteenpäin tuijottaen, hiljaisin mielin menimme sisään Tyksin pääovista. Mies varmisteli vahtimestarilta, missä päin keuhkoröntgen otettaisiin. Hän neuvoi meidät johonkin, josta ei röntgeniä löytynyt. Palasimme sen osaston luo, jossa olimme perjantaina käyneet, ja päätimme kysyä sieltä. Osaston ovella tulikin rintasyöpähoitaja vastaan ja hän neuvoi meille oikean tien.

Jäimme odottamaan vuoroani. Istuin vain hiljaa, pää alas painettuna. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua minua kutsuttiin ja menimme sisään. Mies tuli mukaan niin pitkälle kuin sai ja jäi sitten oven taakse. Riisuin paidan ja asetuin röntgenlaitteen eteen ensin suoraan, sitten vielä sivuttain. Kuvat oli otettu.

Leikkaus oli toisessa rakennuksessa, jonne ajattelimme oikaista Tyksin maanalaista huoltokäytävää pitkin. Se oli virhe. Matka oli kokemuksena painajaismainen. Jo ennen varsinaiseen tunneliin menoa luin nimiä ovista: "Hiljainen huone", "Kappeli". En halunnut lukea enempää.

Tunneli oli kolkko ja kumiseva. Matka oli pitkä ja sen varrella vastaan tuli trukkeja, jotka vetivät perässään metallisia ahkioita, joissa näkyi hyvin heikossa kunnossa olevia potilaita. Kaljusta päästä tiesin heidän sairastavan syöpää. Tuossako minäkin hetken kuluttua menen?

Tunnelin toisessa päässä oli remonttityömaa. Olimme saapuneet leikkauspaikkaan. Ilmoittauduin luukulla ja meidät ohjattiin hetkeksi odottamaan. Vieressä istui nainen huivi paljaan päänsä suojana. Seuraavaksi hoitaja kutsui minua vaihtamaan pukuhuoneeseen vaatteet. Vedin jalkani leikkaussukat, löysät housut, päälle selästä avoimen leikkauspaidan, sairaalatakki ja jalkaan tossut. Omat vaatteeni laitoin metalliseen kaappiin.

Heti puettuani leikkaava lääkäri otti minut vastaan ja mies tuli mukaan. Määrätietoinen lääkäri selitti päivän suunnitelmaa, mutta en peloltani pystynyt informaatiota vastaanottamaan. Nyt vedettiin tussilla merkit rintaan, jota kohta ei enää olisi. Suljin silmäni, enkä halunnut katsoa. Seuraavaksi paikalle tuli fysioterapeutti, joka selitti, kuinka kättä pitäisi kotona jumpata. Ei minusta ollut  jumpasta puhumaan.

Sitten menimme kirurgiseen toimenpiteeseen odottavien yhteiseen tilaan. Odotimme pitkään. Hoitaja toi minulle esilääkkeet otettavaksi ja odotimme taas. Odotimme. Sitten sain kutsun hoitajalta, eikä mies päässyt enää mukaan. Astuin huoneeseen katsomatta ympärilleni ja kiipesin makaamaan leikkauspöydälle. Ojennettuun käteen pistettiin kanyyli ja olin unessa.





Viimeinen päivä ennen leikkausta

Odottelin hoitajan soittoa maanantai-aamupäivällä 13.10. Puhelussa piti vielä varmistaa, että kaikki olisi selvää seuraavan päivän leikkausta varten. Soitto-ajan piti olla klo 10, mutta puhelin soikin jo hyvissä ajoin. Mies oli suihkussa ja lasten huutoriita syttyi samalla hetkellä. Ei auttanut kuin vastata. Samalla, kun yritin keskittyä hoitajan ohjeisiin, juoksi esikoinen perässäni äitiä huutaen. Kyllä harmitti. Mutta toisaalta oli siitä hyötyäkin. Hoitaja ymmärsi, että minun saattaisi sittenkin olla parempi jäädä leikkauksen jälkeiseksi yöksi sairaalaan ja hän ryhtyi valmistelemaan minulle osastopaikkaa. Hyvä niin. Muutoin hoitaja kertasi, että tulisin ajoissa oikeaan paikkaan ja varmisteli, oliko minulla kysyttävää leikkauksen suhteen. Ei ollut kysyttävää, ei pakoreittiä, ei herätystä takasin omaan entiseen elämääni. Leikkaus olisi huomenna.

Illalla valmistelin lapset matkaan. He menisivät ensin toisille isovanhemmille yökylään ja sen jälkeen vielä mummille ja serkuille. Oli lasten syysloma, mutta minä en voinut heille nyt tarjota mukavaa vaihtelua arkeen. Kunpa olisin voinut tarjota heille edes sen arjen.