Torstaina 28.8.2014 lähdin kesken työpäivän käymään mammografiassa ja ultrassa. Olo oli epätodellinen. Tiesin, missä sairaalan röntgen sijaitsee, sillä olin käynyt sen ovella istumassa kesällä, kun pojalla oli ollut sormi kipeä. Tällä kertaa en saanut jäädä istumaan ja odottamaan. Kävelin hoitajan perässä kohti huonetta, jossa mammografiakuvat otettaisiin ja kerroin olevani kauhusta jäykkänä. Lähinnä pelkäsin sitä, että kuvaus ei onnistuisi siksi, että olen hentorakenteinen ja pienirintainen. Miten kuvauslevyjen väliin saisi jotain? Sattuisiko, kun kauheasti joudutaan venyttämään?
Pelkoni oli kuitenkin turhaa, sillä hoitajan mukaan pienistäkin rinnoista saa kuvan, jos kuvattava pystyy asettumaan hyvään asentoon riittävän lähelle laitatta. Tämä on usein helpompaa nuoremmille, Kuvaus oli nopeasti ohi, eikä sattunut.
Seuraavaksi oli vuorossa rintojen ultraus. Hetken odottelun jälkeen minut kutsuttiin toiseen huoneeseen, jonka eteisessä riisuin yläosan vaatteet. Sitten minut ohjattiin eteenpäin. Kävin makaamaan tutkimussängylle ja hoitaja antoi minulle pienen liinan, johon saisin tutkimuksen jälkeen pyyhkiä ultrauksessa käytettävän geelin. Hoitaja kertoi, että lääkäri tutkisi juuri otetut mammografiakuvat ja tulisi sitten tekemään ultrauksen. Sen jälkeen jäin yksin. Huoneessa oli hämärä valaistus ja minun oli kylmä. Mietin, josko koittaisin sovitella saamaani liinaa peitoksi päälleni, mutta en uskaltanut. Makasin vain paikallani ja kuuntelin hiljaisuutta.
Vihdoin lääkäri tuli. Hän käveli ohitseni katsomatta minuun, otti käteensä muovihansikkaat ja istui ultrauskoneen ääreen. Lopulta hän kääntyi puoleeni ja esittäytyi. Sitten sain lämmitetyn geelin rintaani ja lääkäri ryhtyi työhön. Tunsin itseni pilantuneeksi lihaksi liukuhihnalla. Olin hiljaa paikallani. Katsoin näyttöruutua, mutta en tietystikään siitä mitään ymmärtänyt. Kysyä en uskaltanut, sillä ajattelin olevan parempi, että annan lääkärille työrauhan.
Lääkäri päätti tutkimuksen ja vihdoin hän alkoi puhua. Siinä hän muuttui mielestäni myös inhimillisemmäksi. Rinnassa näkyi jotain epänormaalia, joka vaatisi jatkotutkimuksia. Varsinaisen kyhmyn lisäksi rinnassa oli kalkkia. Syövän mahdollisuus oli nyt sanottu ääneen. Neulanäytettä lääkäri ei halunnut ottaa, vaan ensin minun pitäisi käydä rinnan alueen magneettikuvassa. Sinne saisin kutsun joko puhelimitse tai postin välityksellä seuraavalla viikolla.
Palasin takaisin töihin. Työpaikan pihamaalla kerroin nopeasti kuulumiset työkaverille, joka siinä vaiheessa oli mieheni lisäksi ainoa, joka tiesi minusta ja ritari Kaamosta. Halauksia ja kyyneliä. Sitten nopeasti työrooli ylle, vaikka sisintä käänsi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti