Magneettikuvauksessa

En voinut sille mitään, että itku teki tuloaan. Perjantaiaamuna 12.9. lähdin ajamaan kohti isomman kaupungin sairaalaa.  En erityisemmin pelännyt edessä olevaa magneettikuvausta enkä edes neulanäytteen ottoa. Odottaminen ja epätietoisuudessa eläminen oli vain niin raskasta. Varsinkin aamut olivat olleet viime aikoina vaikeita. Sydän tuntui lyövän koko ajan liian kovalla vauhdilla ja hengitys oli työlästä. Olen muutoin ihan hyväkuntoinen ja liikun mielelläni, mutta nyt ei liikuntakaan houkutellut.

Toisaalta kaiken murehtimisen keskellä olin nähnyt monta asiaa uudessa valossa. Kuinka onnentäyteinen olikaan hetki, kun päästin irti tyttären takin selkämyksestä ja uskalsin antaa hänen ajaa itse polkupyörällään, pelkäämättä, että hän kaatuu. Eikä hän kaatunut. Ja iltaisin katsoin poikaani, joka luki Harry Pottereitaan. Pienestä pojasta oli tullut jo niin monessa asiassa taitava, ja ihailin hänen innostustaan kaikkea uutta kohtaan. Mutta äitiä he tarvitsisivat vielä molemmat.

Saavuin sairaalaalaan ja kuljin kohti ilmoittautumispaikkaa, jossa olin jo kertaalleen aikaisemmin turhaan käynyt. Toivoin, että vuorossa olisi nyt joku muu henkilö kuin viime kerralla. Onneksi näin olikin ja sain kerrottua nimeni ja henkilötietoni. Ja sitten taas! Tietoni kyllä löytyivät, mutta ei varausta kyseiselle aamulle. Tai varaus kyllä oli, mutta se oli merkitty perutuksi. Tunsin, että hajoan siihen paikkaan. Seisoin kuitenkin hievahtamatta paikallani ja odotin. Toinen henkilö kutsuttiin paikalle varaustietoja tutkimaan; hän, joka viimeksi oli käännyttänyt minut pois luukultaan. Seisoin yhä hiljaa. Lopulta naiset nostivat katseensa tietokoneelta, antoivat esitietolomakkeen ja neuvoivat käytävän toiseen siipeen odottamaan.

Kuljin käytävän päähän ja istuin alas. Nyt en voinut kyynelille enää mitään. Tämäkö oli minun elämääni tästä eteenpäin? Sairaalan käytäviä, odottelua ja epätietoisuutta siitä, mitä omalle keholle seuraavaksi tehdään. Itkin hiljaista yksinäistä itkua ja annoin kyynelten virrata.

Ovien sisäpuolelta saapui hoitaja, joka kertoi, että oli nähnyt kameran kautta minun itkevän käytävässä. Kerroin suoraan, että minua jännitti kovasti. Hoitaja istui viereen, halasi ja lohdutti. Kerroin, että en pelännyt edessä olevaa kuvausta vaan kuvauksen tuloksia ja kaikkea, mitä sitten seuraa. Kerroin, että pelkään lasteni puolesta. Hoitaja pysyi vieressäni kunnes rauhoituin ja pyysi odottamaan vielä hetken.

Sain kutsun tulla sisälle ja minut ohjattiin vaihtamaan ylle sairaalan pyjama, joka oli edestä avoin. Istuin magneettikuvaussängylle ja  kyynärtaipeeseeni kiinnitettiin kanyyli. Taas kyyneleet juoksivat poskillani. Kysyin, olinko ainoa, joka tässä tilanteessa itkee. Kanyylia kiinnittänyt hoitaja nappasi minut lujaan halaukseen ja kertoi, että en todellakaan ole. Monille magneettikuvaus oli uusi ja jännittävä asia, ja huoli tuloksista oli ymmärrettävää.

Olin valmis. Pyyhin kyyneleeni, niistin nenäni huolellisesti ja asettauduin makamaan vatsalleni sängylle, jossa oli rintojen kohdalla aukot. Painoin pääni päätukea vasten ja asetin käteni pään yläpuolelle. Hoitajat varmistivat, että johdot ja letkut olivat hyvin. Sain kuulokkeet korvilleni ja käteeni painikkeen, jota voisin painaa, jos jotain yllättävää kuvauksen aikana tapahtuisi. Minun tulisi maata paikallani, ja jos pitäisi vaikka yskiä, se tulisi tehdä kuvasarjojen välissä, kun oli hiljainen hetki. Silloin, kun kuului naputusta, ei saisi liikkua lainkaan, mutta hengittämistä ei saisi unohtaa.
Sitten sänky liukui putkeen.

Pidin silmäni kiinni ja keskityin kuuntelemaan koneen ääniä. Kuulokkeiden läpi kuului tasainen naputus, kuin jossain kaukana olisi katupora tehnyt työtään. Välillä naputuksen sävelkorkeus muuttui hieman matalammaksi, välillä hieman korkeammaksi. Asento oli hyvä, sängyllä oli helppo maata enkä tuntenut ahtaan paikan kammoa. Sen sijaan mietin, kuinka neulanäytteen otto tehtäisiin, sillä en ollut huoleltani huomannut sitä ennen putkeen menoa kysyä. Putkessa maatessani odotin, milloin tuntisin neulan piston rinnassani. Vai otettaisiinkohan näyte vasta magneettikuvauksen jälkeen?

Sitten reilu puolituntinen putkessa oli ohi ja minut vedettiin pois. Hoitaja kertoi, että kuvat olisivat nopeasti valmiina lääkärin tutkittaviksi, mutta koska kuvia otetaan tuhansia yhdellä kerralla, menisi lääkärillä aikaa niiden tutkimiseen. Lisäksi kuvia tutkiva lääkäri olisi paikalla talossa vasta maanantaina. Hoitaja lupasi kuitenkin laittaa kuvien yhteyteen tiedon, että potilas on kovin huolissaan.

 Neulanäytettä ei ollut otettu, eikä otettaisi nytkään. Sellaisisesta ei hoitajilla ollut tietoa. Niinpä puin omat vaatteet takaisin päälleni, kiitin hoitajia ja lähdin pois sairaalasta. Seuraavaa vaihetta en tiennyt. Tiesiköhän kukaan?