Lopputarkastuksessa

Tuomio oli määrätty julistettavaksi maanantaina 27.10. En ollut koskaan aikaisemmin tuntenut itseäni niin alistetuksi ja lyödyksi kuin aamuna, jolloin matkasimme mieheni kanssa taas hiljaisuudessa Tyksiin. Olin tyhjä ja samanaikaisesi niin täynnä pelkoa.

Viimeksi olimme odottaneet saman käytävän varrella, samoilla tuoleilla, kun odotimme vuoroa leikkausta edeltävään lääkärikäyntiin. Tällä kertaa odotusaika oli pidempi ja se tuntui vielä pidemmältä.

Vuoroni tuli, ja astuimme sisään. Huoneessa oli lääkäri, kaksi lääkäriopiskelijaa ja sairaanhoitaja. Jo matkalla, kun kävelin kohti tuolia, lääkäri aloitti. Hän kertoi, että syöpä, jota ei ollut kuvissa näkynyt, oli patologin tutkimuksissa löytynyt. Itse asiassa kaksi kasvainta. Molemmat infiltratiivisen duktaalisen karsinoman pesäkkeitä, jotka sijaisivat 3 cm etäisyydellä toisistaan. Toinen läpimitaltaan16 mm ja toinen 11,5 mm. Siis kaksi kasvainta! Eikä se siihen jäänyt. Lisäksi molempien kasvainten ympärillä oli ollut syövän esiesiastetta, DCIS-muutosta, laajimmillaan 40 mm alueella.  Ja sitten pahin. Kainalosta oli poistettu 11 imusolmuketta, joista kuudessa oli syöpää. 6 etäpesäkettä kainalossa! Se kuulosti todella pahalta. Graduksena, eli solujen erilaistumisasteena oli kolmesta vaihtoehdosta huonoin, III, agressiivinen syöpä. Proliferaatio, eli solujen jakautumisnopeus  40%, nopeakasvuinen. Estrogeeni- ja progesteronipositiivinen, reseptorien osuus 95%. Her2 negatiivinen.

Näin paljon pahaa, eikä mammografiassa, ultrassa, magneettikuvassa tai rinnan paksuneulanäytteissä ollut syöpää havaittu!

Karun yhteenvedon jälkeen lääkäri lääkäri halusi nähdä haavan. Se oli sentään hyvin parantunut, eikä turvotusta ollut. Lääkäri pyysi minua nostamaan kättä ylöspäin, eikä hän ollut tyytyväinen; käsi liikkui huonosti. Lääkäri tarttui riuskasti käteeni ja nosti. Mutta käsi ei vain noussut ja minä vaikeroin kivusta. Pyysin saada aikaa nostaa kättä hitaasti itse, mutta en vain onnistunut. Lääkäri määri minut tutkimuspöydälle makaamaan ja alkoi ronskisti painella kainalosta kovettuneita imuteitä auki. Huusin ja itkin kivusta ja ahdistuksesta ja yritin vetää itseäni pois lääkärin käsistä. Hoitaja tuli pitämään kiinni toisesta kädestäni ja lääkäriopiskelijat seisoivat vieressä katsomassa. Tämäkin piti vielä kaiken muun pahan olon lisäksi joutua kokemaan.

Vihdoin hoitaja pyysi, että lääkäri lopettaisi. Saisin mennä jatkamaan käden liikeratojen avausta fysioterapeutille. Lääkärin kivulias ja ahdistava painelu oli kuitenkin saanut aikaan sen, että käsi liikkui nyt selkeästi paremmin. Ymmärsin toki, ettei lääkäri voinut asemassaan jäädä minun kipuani murehtimaan, hänen täytyi tehdä se, mistä hän tiesi olevan apua. Imutiet piti saada hierottua auki, jotta käsi voisi liikkua. Sitä ei vaan ollut helppo kestää, kun olo oli jo muutenkin niin surkea kaikesta pelosta ja epätoivosta.  

Puhuin lääkärille myös kivusta, jota olin tuntenut jo pitkään leikkaamattoman rinnan ja kainalon puolella. Lääkäri oli sitä mieltä, että jos minua sattuu, niin sitten vain sattuu. Seuraavaksi kerroin yhä jatkuvasta yskästä. Lääkärin mielestä rintasyöpä ei yleensä oitis leviä paikkoihin, jotka aiheuttavat yskää, eikä keuhkokuvissani ollut näkynyt mitään. Entä polvikipu, joka yhä jatkui? Lääkäri ei saanut koneeltaan auki lausuntoa polven röntgenkuvista, mutta kertoi lukeneensa lausunnon, jossa ei hänen mielestään ollut mitään erityistä.

Lähdimme vastaanotolta ja menimme vielä tapaamaan fysioterapeuttia. Hän tiesi, että lääkäri oli jo minua rääkännyt, eikä halunnut satuttaa enempää. Hän vain antoi vinkkejä, miten voisi kotona harjoittaa kättä ja neuvoi hakeutumaan fysiotarapeutin hoitoon, mikäli käden liikkuvuus ei pian paranisi. Hän myös kertoi, että kovettuneet imutiet saattaisivat sulaa ajan myötä itsekseenkin auki.

Tuomio oli julistettu. Patologin tuloksista oli löytynyt monta huolestuttavaa tekijää. Lääkäri ei ollut halunnut ottaa kantaa ennusteeseeni eikä vastaaviin tilastotietoihin. Sairauslomaa hän oli kirjoittanut 4 viikkoa leikkauksen yhteydessä, eikä sitä nytkään jatkettu. Liitännäishoidot tulisivat aikanaan ja niistä saisin tiedon myöhemmin postin mukana. Niin paljon epävarmuutta, mistä ei vain päässyt eroon. Olin edelleen tyhjä ja pelkoa täynnä.

Kivuttomuutta ja kipua

Kun leikkauksesta oli kulunut viikko, pääsin eroon dreenistä. Sitä varten olin varannut ajan terveyskeskuksesta. Ystävällinen sairaanhoitaja poisti tikin ja veti letkun pään ihon sisältä. Se ei sattunut lainkaan, mutta letkun plumpsahdus ihosta tuntui erikoiselta. Haava-aluella ei ollut suurempia turvotuksia. Hoitaja laittoi suojalapun ihoon aukon kohdalle ja homma oli valmis. Vapautuminen dreenistä helpotti.

Tapasin samaisen hoitajan uudelleen muutamaa päivää myöhemmin, sillä haava-alueelta oli määrätty otettavaksi näyte sairaalabakteerin mahdollisuuden selvittämiseksi. Sitä varten hoitaja pyöritteli kuivaa vanupuikkoa dreeniaukon kohdalla ja toisella hän hankasi haavaa. Sekään ei juuri kipua aiheuttanut, vain pientä aristusta. Näytteen ottoon ei siis tarvittu verikokeita, vanupuikon kosketus riitti.

Kotona koitin säännöllesti jumpata kättä. Venytyksiä, kurotuksia ja heilutuksia monin tavoin makuulla, seisten ja seinää pitkin ylöspäin kiipien. Se sattui. Joka ilta jumppasin käden liikeradat niin auki kuin sain, ja aamulla käsi oli taas jumissa ja sain aloittaa kaiken alusta. Leikattu kainalo kiristi ja käsi sanoi nostoille stopin selkeästi aikaisemmin kuin toinen käsi.

Muutoin olin varsin kivuton. Särkylääkettä en ottanut kuin kahtena päivänä leikkauksen jälkeen ja silloinkin vähän niin kuin varoiksi. Leikannut lääkäri olikin sanonut, että tulisin yllättymään, kuinka hyvässä kunnossa olisin leikkauksen jälkeen, verrattuna esimerkiksi synnytyssektioon, josta minulla myös oli kokemusta.

Henkinen kipu olikin sitten isompi juttu. Kuinka lyötynä sitä voikaan olla kuolemanpelon edessä. Mitä kaikkea olisikaan vielä edessä ja kuinka pitkään? Mitä, jos mitään muuta ei olisi enää tehtävissä? Olisiko minulla aikaa 4 kuukautta vai 4 vuotta? Mitä, jos en kestäisi edessä olevia hoitoja tai miksi ne pitäisi kärsiä, jos elämä kuitenkin pian päättyisi?

Näitä ja monia muita synkkiä mietteitä pyöri päässäni taukoamatta. Halusin tehdä kaiken voitavan valmiiksi, järjestää tavarat ja paperit, ohjeistaa perheen elämän jatkumaan minun jälkeeni, mutta voimaa ei ollut. Tyhjinä päivinä aika kului aikaansaamattomaan haahuiluun, kunnes oli aika ryhdistäytyä ja olla äiti lapsille. Iltapäivät ja illat lasten kanssa olivatkin armollisempia, kun oli arjen velvollisuudet huolehdittavana. Pannukakkua ja tuoreita sämpylöitä, likapyykkiä ja lasten harrastuksia. Maailman arvokkaimpia asioita.

Kotona dreenin kanssa

Oli mukava palata kotiin sairaalasta, vaikka dreenipussi roikkuikin olalla. Kotona minun piti illalla mitata säiliöön kertynyt nestemäärä ja tyhjentää säiliö, ja sen jälkeen kävimme nukkumaan, minä ja dreeni. Dreenin letku oli ihossa kiinni sulamattomalla ompeleella, jonka pää pisti vähän. Muutoin dreeni kulki ongelmitta mukana.

Dreenin sai ottaa mukaan suihkuunkin. Haavaa päällystävä muovikalvo piti sen sijaan poistaa. Siinä olikin urakkaa puoleksi tunniksi. Ensin siinä, että uskalsin ryhtyä kalvon tarraa ihosta irrottamaan. Tärisevin käsin vedin hitaasti kalvoa ja välillä keräsin lisää rohkeutta, sillä kalvon alta alkoi näkyä haavaa. Rinnan tunnottomuus tuntui oudolta. Pääsin  kainoloon asti, jossa vastaan tuli ongelma dreeniletkun kanssa. En selvinnyt enää omin avuin, vaan mies piti kutsua hätiin leikkaamaan halkiota muoviin, jotta sen sai irrotettua letkun ympäriltä.

Sitten laitoin dreenin puhtaaseen hedelmäpussiin ja pussin roikkumaan suihkun viereen ja peseydyin pikaisesti. Ei tehnyt mieli jäädä vedellä lotraamaan. Suihkun jälkeen taputtelin rinnalta vedet pois ja kiinnitin haavan päälle haavateipin. Huonetoveriltani olin saanut vinkin, että sellainen kannattaisi laittaa. Dreeniletkun päälle teippasin puhtaan haavataitoksen.

Ensimmäisen kokonaisen kotipäivän iltana uskaltauduin ulos. Lapset olivat vielä omalla reissullaan, joten lähdimme harvinaisesti miehen kanssa kaksin iltakävelylle. Dreenipussi piiloutui ulkotakin alle. Kävelimme vain pienen lenkin ja senkin hitaasti köpötellen, kuin vanhukset.

Myöhemmin istuimme vielä sohvalle televisiota katsoman, mikä sekin oli meillä hyvin harvinaista. Hetken kuluttua tunsin jotain  kainalossani. Paidassa näkyi märkä jälki, ei kuitenkaan verta. Tarkempi tutkimus paljasti, että dreenin letkun juuressa oli kosteaa. Soitin oman sairaalaan päivystykseen ja selitin tilanteen. Päivystyksessä asiaa ei osattu kommentoida, vaan pyydettiin soittamaan Tyksiin osastolle. Siellä tilanne oli tuttu. Joskus dreenin sisäänmenokohta saattaa falskata ja nestettä valuu vähän ohi. Haavataitosta päälle, ei hätää.

Osastolla leikkauksen jälkeen

Olin nukahtanut nopeasti. En niin kuin televisiosarjoissa näytetään: "Laske hitaasti kymmeneen...". Minä vain nukahdin ja samassa heräilin ympärillä kuuluvaan puheeseen. Ottikohan joku jotain kurkustani? Siltä se tuntui. Leikkaus oli ohi, minut oli siirretty heräämöön ja siitä jatkettiin matkaa osastolle.

Sain ikkunapaikan kolmen hengen huoneesta. Oven puolella oli paikka varattuna, keskellä tyhjä sänky. En ollut kipeä, en voinut pahoin, mutta olin väsynyt. Kainalon alta pisti esiin letku, joka johti säiliöön. Se oli dreeni, johon leikkausalueen verinen kudosneste kertyi. Myös kädessäni oli edelleen tippaletku kiinni.

Leikkauksen jälkeen miehelleni oli soitettu, ja leikannut lääkäri oli kertonut, että koko rinta oli poistettu ja kainalo tyhjennetty suunnitelman mukaisesti. Aamulla otetuissa keuhkokuvissa ei näkynyt mitään syöpään viittaavaa. Mies pääsi minua katsomaan ja viipyi luonani pitkään, vaikka en paljon puhua jaksanut. Hoitaja tarjosi minulle alusastiaa, mutta halusin mieluummin kävellä itse vessaan. Jalat kantoivat.

Miehen lähdettyä nukuin vielä lisää, mutta sitten olo alkoi vaikuttaa virkeämmältä. Aloitimme viritellä keskustelua huonetoverin kanssa ja pian juttelimmekin niin, että yöunille meno meni myöhään.

Unta ei häirinnyt niinkään leikatun puolen kipu, vaan toisessa kädessä epämukavasti pistävä ja sopivaa nukkumisasentoa haittaava kanyyli.

Seuraavana aamuna jatkoimme huonetoverin kanssa keskustelua. Samalla jumppailin leikatun puolen kättä ja mielestäni se liikkui yllättävän hyvin ja kivuttomasti, olihan se kuitenkin juuri kokenut ison leikkauksen. Aamupäivällä leikannut lääkäri tuli käymään. Hän oli tyytyväinen omaan osuuteensa, mutta ei käteni liikkuvuuteen. Hän vaati lisää liikerataa. Hän myös määräsi minut katsomaan litteää rintakehää, jossa irvisti punainen juova keskiosasta pitkälle kainaloon. Myöhemmin myös fysioterapeutti kävi ohjaamassa sopivia liikkeitä ja antoi kirjallisia jumppaohjeita.

Olin puhunut lääkärille kipeästä polvestani, johon pelkäsin syövän jo ehtineen. Lääkäri oli saanut järjestettyä minulle ajan röntgeniin polvea näyttämään ja lähdin etsimään tietä sinne. Kuvaus sujui nopeasti housun lahkeen ollessa pahimmalla myttyrällä juuri polven kohdalla, mutta se ei haitannut.

Palasin osastolle juttelemaan huonetoverin kanssa. Hän oli oman rintasyöpänsä kohdannut jo aiemmin ja oli ollut nyt korjausleikkauksessa. Sain häneltä monta hyvää vinkkiä tulevalle tielleni ja vastauksia asioihin, joita olin tähän mennessä pohtinut yksin. Asioita, joita vain toinen saman kokenut voi tietää.

Luonani kävi  sosiaalityöntekijä, joka kertoi syöpään sairastuneen sosiaalietuuksista. Kaikesta päätellen edessä olisi melkoinen rumba. Sain myös valita pussin, jossa voisin kotona ollessani kantaa dreeniä, joka seuraisi minua viikon verran. Pussit olivat naisvankien ompelemia. Ja vielä sain toisen pussin, kauniin ja valkoisen, jossa oli punainen silkkinauha. Siellä sisällä oli pieni pumpulitissi. Se, jonka tarkoitus olisi alkuun korvata se osa minusta, joka oli saastunut ja nyt poistettu.

Mies saapui minua noutamaan, mutta jäimme vielä pitkäksi aikaa odottamaan tietoa polven röntgenkuvasta. Lopulta kuulimme, ettei sitä enää samalle päivälle saisikaan, joten olimme valmiita lähtemään kotiin.

Toivottelin hyvät jatkot huonetoverille halausten ja numeroiden vaihdon kera. Hän oli minulle se enkeli, jonka ansiosta jaksoin selvitä läpi tämän osuuden.

Leikkaus

Tiistaina 14.10. yritin nukkua niin pitkään kuin mahdollista, sillä en halunnut jättää yhtään ylimääräistä aikaa miettimiselle. Herätys oli silti varhain, sillä matkaan piti varata aikaa. Aamu oli hiljainen, en osannut puhua enkä ajatella, yritin vain toimia eteenpäin. Kävin suihkussa, puin vaatteet päälleni ja otin mukaani repun, jonka olin pakannut valmiiksi edellisenä iltana. Silloinkaan en ollut kiirehtinyt nukkumaan, sillä en halunnut odottaa unta.

Lähdimme mieheni kanssa matkaan. Menin takapenkille, koska toivoin pystyäni vielä hetkeksi torkahtamaan. Unessa olisi helpompaa. Matka sujui unen ja valveen rajamailla. Mies kuunteli radiota, se oli hänen tapansa saada ajatuksia pois tulevasta.

Aamun harmaudessa saavuimme Tyksin pihalle. Mies etsi hetken parkkipaikkaa, ja minulta oli hukassa kaikki. Eteenpäin tuijottaen, hiljaisin mielin menimme sisään Tyksin pääovista. Mies varmisteli vahtimestarilta, missä päin keuhkoröntgen otettaisiin. Hän neuvoi meidät johonkin, josta ei röntgeniä löytynyt. Palasimme sen osaston luo, jossa olimme perjantaina käyneet, ja päätimme kysyä sieltä. Osaston ovella tulikin rintasyöpähoitaja vastaan ja hän neuvoi meille oikean tien.

Jäimme odottamaan vuoroani. Istuin vain hiljaa, pää alas painettuna. Pitkältä tuntuneen ajan kuluttua minua kutsuttiin ja menimme sisään. Mies tuli mukaan niin pitkälle kuin sai ja jäi sitten oven taakse. Riisuin paidan ja asetuin röntgenlaitteen eteen ensin suoraan, sitten vielä sivuttain. Kuvat oli otettu.

Leikkaus oli toisessa rakennuksessa, jonne ajattelimme oikaista Tyksin maanalaista huoltokäytävää pitkin. Se oli virhe. Matka oli kokemuksena painajaismainen. Jo ennen varsinaiseen tunneliin menoa luin nimiä ovista: "Hiljainen huone", "Kappeli". En halunnut lukea enempää.

Tunneli oli kolkko ja kumiseva. Matka oli pitkä ja sen varrella vastaan tuli trukkeja, jotka vetivät perässään metallisia ahkioita, joissa näkyi hyvin heikossa kunnossa olevia potilaita. Kaljusta päästä tiesin heidän sairastavan syöpää. Tuossako minäkin hetken kuluttua menen?

Tunnelin toisessa päässä oli remonttityömaa. Olimme saapuneet leikkauspaikkaan. Ilmoittauduin luukulla ja meidät ohjattiin hetkeksi odottamaan. Vieressä istui nainen huivi paljaan päänsä suojana. Seuraavaksi hoitaja kutsui minua vaihtamaan pukuhuoneeseen vaatteet. Vedin jalkani leikkaussukat, löysät housut, päälle selästä avoimen leikkauspaidan, sairaalatakki ja jalkaan tossut. Omat vaatteeni laitoin metalliseen kaappiin.

Heti puettuani leikkaava lääkäri otti minut vastaan ja mies tuli mukaan. Määrätietoinen lääkäri selitti päivän suunnitelmaa, mutta en peloltani pystynyt informaatiota vastaanottamaan. Nyt vedettiin tussilla merkit rintaan, jota kohta ei enää olisi. Suljin silmäni, enkä halunnut katsoa. Seuraavaksi paikalle tuli fysioterapeutti, joka selitti, kuinka kättä pitäisi kotona jumpata. Ei minusta ollut  jumpasta puhumaan.

Sitten menimme kirurgiseen toimenpiteeseen odottavien yhteiseen tilaan. Odotimme pitkään. Hoitaja toi minulle esilääkkeet otettavaksi ja odotimme taas. Odotimme. Sitten sain kutsun hoitajalta, eikä mies päässyt enää mukaan. Astuin huoneeseen katsomatta ympärilleni ja kiipesin makaamaan leikkauspöydälle. Ojennettuun käteen pistettiin kanyyli ja olin unessa.

Viimeinen päivä ennen leikkausta

Odottelin hoitajan soittoa maanantai-aamupäivällä 13.10. Puhelussa piti vielä varmistaa, että kaikki olisi selvää seuraavan päivän leikkausta varten. Soitto-ajan piti olla klo 10, mutta puhelin soikin jo hyvissä ajoin. Mies oli suihkussa ja lasten huutoriita syttyi samalla hetkellä. Ei auttanut kuin vastata. Samalla, kun yritin keskittyä hoitajan ohjeisiin, juoksi esikoinen perässäni äitiä huutaen. Kyllä harmitti. Mutta toisaalta oli siitä hyötyäkin. Hoitaja ymmärsi, että minun saattaisi sittenkin olla parempi jäädä leikkauksen jälkeiseksi yöksi sairaalaan ja hän ryhtyi valmistelemaan minulle osastopaikkaa. Hyvä niin. Muutoin hoitaja kertasi, että tulisin ajoissa oikeaan paikkaan ja varmisteli, oliko minulla kysyttävää leikkauksen suhteen. Ei ollut kysyttävää, ei pakoreittiä, ei herätystä takasin omaan entiseen elämääni. Leikkaus olisi huomenna.

Illalla valmistelin lapset matkaan. He menisivät ensin toisille isovanhemmille yökylään ja sen jälkeen vielä mummille ja serkuille. Oli lasten syysloma, mutta minä en voinut heille nyt tarjota mukavaa vaihtelua arkeen. Kunpa olisin voinut tarjota heille edes sen arjen.

Leikkausta edeltävä lääkärikäynti

Torstaina 9.10. sain aamupäivällä soiton Tyksistä. Rintasyöpähoitaja kertoi, että kaikki tarvittavat tietoni oli toimitettu toisesta sairaalasta ja asiani oli käsitelty aamun kokouksessa. Leikkauspäivä oli varattu tiistaille 14.10. Sitä ennen minun pitäisi tulla käymään lääkärin vastaanotolla. Vastaanottoajaksi tarjottiin jo seuraavaa päivää.

Perjantaina 10.10. vietettiin Roosa nauha -päivää. Silloin ajoimme mieheni kanssa ensimmäistä kertaa Tyksiin. Oikea rakennus löytyi helposti, vaikka Tyksin alue on laaja. Ilmoittautuminen sujui ongelmitta ja istuimme odottamaan. Olimme ajoissa paikalla ja luulimme, että saamme odottaa hyvän aikaa, mutta pääsimmekin nopeasti lääkärin vastaanotolle. 

Huoneessa oli lääkärin ja rintasyöpähoitajan työpöydät vastakkain ja lisäksi paikalla oli opiskelija. Alkuun en tiennyt, kumpi naisista oli hoitaja, kumpi lääkäri, vaikka he molemmat esittäytyivätkin. Yritin vain pitää itseäni koossa, enkä siinäkään onnistunut. Nenäliinalle oli taas käyttöä. Toinen naisista ryhtyi käymään läpi esitietolomakettani ja otti selvästi vetovastuun keskustelusta. Hän oli lääkäri. 

Myös oikeaa rintaani ja kainaloani oli pistellyt ja vihlonut jo pidemmän aikaa. Pyysin, että molemmat rintani poistettaisiin samalla kertaa. Tätä lääkäri ei suositellut, sillä mammografia-, ultra- ja magneettikuvien mukaan rinta oli terve. Uskoani lääketieteen tutkimusmenetelmiin oli  jo niin rankasti horjutettu, että en voinut tätä uskoa. Hyväksyin silti lääkärin tahdon, sillä ymmärsin toki seuraavan selityksen: aikaa oli nyt varattu vain yhden rinnan poistoon. Halusin äkkiä päästä eroon edes osasta syöpää. Lääkärin mukaan toisen rinnan poistoa voisi tarvittaessa harkita myöhemmin, kun tietoa syöpäni tyypistä olisi enemmän.

Myös tämä lääkäri piti todennäköisenä, että kainaloon levinnyt syöpä oli peräisin rinnasta. Imusolmukesyöpätyyppi oli kuulemma erilainen ominaisuuksiltaan. Lääkäri tunnusteli kainalon, mutta mustia tussijälkiä leikkauslinjoiksi minuun ei piirretty, vaikka niin olin luullut. Ne tehtäisiin vasta leikkauspäivänä. Aihetta ei ollut myöskään sydänfilmille tai verenpaineen mittaukselle, mutta veriryhmä minusta tarvittaisiin. Sitä varten sain ohjeen käydä samalla reissulla Tyksin laboratoriossa. 

Kerroin huoleni siitä, että syöpä olisi ehtinyt levitä keuhkoon ja polveen. Viime yönkin polvi oli särkenyt, eikä edellisenä päivänä imurointi ollut yskän takia onnistunut. Lääkäri kirjoittikin minulle lähetteen keuhkoröntgeniin, jossa kävisin leikkauspäivän aamuna. 

Leikkauksen jälkeen minut kotiutettaisiin jo samana päivänä. Se oli nykyään käytäntönä. Olin tästä hämmästynyt, sillä olin luullut, että saisin jäädä edes yhdeksi yöksi toipumaan sairaalaan. Lääkärin ja hoitajan mielestä toipuisin kuitenkin paremmin kotona, eikä siellä olisi myöskään vaaraa sairaalabakteereista. Alle kymmenvuotiaiden lasten äitinä en ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että voisin kotona keskittyä toipumiseen, eikä leikkauksesta toipuva äiti ollut mielestäni hyvää nähtävää lapsillekaan. Mutta kotiin minut oli päätetty lähettää. 

Lopuksi sain lapun, johon oli merkitty leikkausaika ja -paikka. Lisäksi lapussa kerrottiin, että hoitaja soittaisi minulle leikkausta edeltävänä aamuna ja varmistaisi, että kaikki olisi kunnossa. Rintasyöpähoitajalta sain vielä kaksi esitettä mukaani. Toisessa mainostettiin proteesiliivejä, toisessa uimapukuja. -Tykkäätkö käydä uimassa? hoitaja kysyi. -En enää, vastasin. Tässä vaiheessa en todellakaan kyennyt miettimään uimapukuja, uimista tai muita harrastuksia. Olin vain niin huolissani siitä, miten lapsilleni käy, kun äidillä on syöpä. 

   

Neulanäytteiden tulokset

Kuulin sen tavasta, jolla lääkäri veti henkeä sisään ennen ensimmäistäkään sanaa. Hengityksessä oli raskautta ja väsymystä, työn varjopuolia. Lääkäri esitteli itsensä ja aloitti. Rinnastani oli otettu paksuneulanäyte kolmesta kohdasta. Niiden tulosten mukaan rintakudos oli normaalia, tosin mastopaattista kudosta. Ennen kuin lääkäri ehti jatkaa, tiesin, mikä olisi seuraava sana. Mutta. -Mutta kainalosta otetussa näytteessä on syöpää.

Keskiviikko 8.10.2014. Olin ladannut puhelimen akun täyteen ja tarkistelin päivän aikana moneen otteeseen, onko puheluja tullut ja onhan puhelin ylipäätään toiminnassa. Lääkäri oli sanonut, että soittaisi vasta iltapäivällä, mutta olin silti varuillani koko päivän. Iltapäivällä istuin yksin työhuoneessani ja viimeistelin päivän töitä, kun puhelu tuli.

Syöpä oli saatu kiinni kainalon imusolmukenäytteestä ja rinnan näyte oli ollut puhdas. Kysyin, oliko kysessä nyt imusolmukesyöpä, eikä rintasyöpä. Lääkäri kertoi, että näytteen laadun perusteella kainalon syöpä oli todennäköisemmin lähtöisin rinnan syöpäsoluista, vaikka niitä ei ollut neulanäytteen avulla havaittukaan. Varmuudella asiaa ei kuitenkaan voisi vielä tietää. Joka tapauksessa rinta tulisi poistaa kokonaan ja myös kainalo tyhjennettäisiin, Puheet rinnan säästävästä leikkauksesta saati uuden rinnan rakennuksesta leikkauksen yhteydessä saisi nyt unohtaa. Ohjelmaan tulisi myös sytostaattihoidot ja sädehoidot. Sairasloman voisin aloittaa vaikka heti ja sairaslomasta tulisi pitkä.

Lääkäri vaikutti vaivaantuneelta ja puhui paljon. Itse ajattelin vain sitä, että syöpä oli ehtinyt kainaloon. Mitä jos olisin päässyt neulanäytteeseen heti kyhmyn havaittuani? Mihin asti syöpä oli odotusaikana jo ehtinyt? Kuluneen viikon aikana keuhkoja oli useaan otteeseen painanut ja olin yskinyt kuivaa yskää pienestäkin rasituksesta. Oliko syöpä jo keuhoissa? Entä polveni, joka oli alkanut kipuilla viikkoa ennen kyhmyn löytymistä? Oliko se koko ajan ilmoittanut, että syöpä on jo täälläkin?

Ja ennen kaikkea, jos en itse olisi erikseen pyytänyt, että myös kainalosta on otettava näyte, olisin saanut terveen paperit, vaikka syöpä oli sisälläni. Lääkärin vastaanotolla käydessäni olin kainalon näytteestä kysynyt, eikä lääkäri silloin edes muistanut, että sellaiseen oli aihetta. Minun edessäni lääkäri oli lisännyt sen tutkimuspyyntöihin. Kun nyt muistutin tästä, lääkäri totesi, että hän kirjoitti vain muistutuksen siitä ja että kyllä se olisi varmaan ilman sitäkin otettu.

Keskustelimme vielä hetken tietojen siirtämisestä Tyksiin. Sen asian piti olla kunnossa. Kysyin vielä, milloin olisin päässyt leikkaukseen, mikäli en olisi toiseen paikkaan siirtymässä. Lääkäri kertoi, että hän voisi saada leikkauksen sopimaan viikolle 43 ja voisi minut yhä leikatakin, mikäli Tyksissä menisi kauemmin.

Puhelu päättyi. Huoneessa oli hiljaista ja hämärää. Tässäkö tämä nyt oli?

Neulanäytteiden otto

40 päivää pelkoa takana, ja vihdoin oli edessä neulanäytteiden otto. Torstaina 2.10. mieheni tuli hakemaan minua kesken työpäivän. Tällä kertaa hän lähtisi tuekseni isompaan sairaalaan. Hyvä, ettei nytkään tarvinnut mennä yksin. Matkalla emme kuitenkaan paljoa puhuneet, sillä mieleni oli täysin tyhjä. Tuijotin vain eteeni.

Tämä oli jo kolmas kerta, kun ilmoittauduin samalla luukulla. Ensimmäisellä kerralla olin ollut täysin väärässä paikassa. Toisella kerralla luulin tulevani sekä magneettikuvaan että neulanäytteeseen, mutta vain magneettikuvaus oli tehty.  Nyt mukanani oli postin kautta saamani kutsu mammografiaan. Lappuun oli kuulakärkikynällä lisätty merkintä neulanäytteestä. Ojensin lapun luukun sisäpuolelle, enkä pystynyt sanomaan sanaakaan.

Varaus löytyi ja menimme istumaan  käytävän varrelle, jossa muutama viikko aikaisemmin olin odotanut pääsyä magneettikuvaukseen. Nyt osasin nähdä katon rajassa kameran, jonka kautta hoitaja oli silloin nähnyt minun itkevän käytävässä. Pian sama hoitaja avasikin oven, josta minäkin olin magneettikuvaukseen mennyt. Katsoin häntä, tervehdin ja hän hymyili minulle. Katseessa näkyi myötätunto, mutta en tiedä, muistiko hän minut. Hoitaja kutsui naista, joka istui hieman kauempana käytävällä ja ovi sulkeutui heidän takanaan.

Toinen leveä ovi avautui vierestä ja nyt oli minun vuoroni. Nousin ylös tuoliltani ja samassa kyyneleet alkoivat virrata. Ensi töikseni sanoin hoitajalle, että minua itketti, koska jännitin niin paljon. Hoitaja sanoi ymmärtävänsä ja sain luvan itkeä.

Riisuin ylävartalon vaatteet pienessä pukuhuoneessa. Hoitaja ohjasi minut tutkimushuoneeseen ja kävin makaamaan sängylle. Sain rintani suojaksi liinan, johon voisin pyyhkiä ultrauksessa käytetyn geelin. Hoitaja antoi miehelleni tuolin ja hän pääsi istumaan lähelleni. Huoneessa oli hämärää, ja seinälle sänkyä vastapäätä oli maalattu kaunis kukkakuvio.

Lääkäriä odotellessamme hoitaja kertoi, että lääkäri tutkisi rintani ensin ultraäänellä. Jos näyte olisi mahdollista ottaa ultraäänen ohjauksessa, saisin maata koko toimenpiteen ajan samassa paikassa. Jos lääkäri tarvitsisi kohdentamisessa avuksi mammografiaa, siirtyisin istumaan mammografialaitteen ääreen, rintani puristettaisiin levyjen väliin ja näyte otettaisiin siinä. Tämä kestäisi noin 15 minuuttia.

Lääkäri saapui kiireisen oloisena, esittäytyi ja veti kumihanskoja käteensä. Kerroin hänellekin, että minua itketti ja jännitti. Lääkäri lohdutti, että kaikki järjestyy, ja ryhtyi valmistautumaan näytteen ottoa varten. Lämmin geeli levitettiin rintaani ja tutkimus alkoi. Lääkäri pyysi hoitajaa valmistelemaan mammografialaitteen valmiiksi, sillä hän ei ollut varma, saisiko näyteen ultran ohjauksessa otettua. Sitten hänen puhelimensa soi. Lääkärin päiväohjelmaan tarjottiin lisää töitä, ja alkoi aikataulujen sovittelu. Puhelu venyi ja lääkäri vaikutti jo hermostuneelta. -Minun täytyisi nyt saada keskittyä tähän, hän sanoi puhelimeen.

Palelin kovasti ja pyysin saada päälleni peiton, jonka näin metallikärryn päällä huoneen nurkassa. Tutkimus jatkui ja lääkäri teki päätöksen, että näytettä yritettäisiin ottaa makuulta. Käännyin enemmän kyljelleni, käteni nostettiin ylös ja sain selän taakse ja käden alle tyynyt. Jalkani halusin peiton sisälle tiiviiseen pakettiin ja mieheni laittoi kätensä painoksi paketin päälle. Niin oli hyvä. Makasin hiljaa paikallani ja rintaani pistettiin puudutepiikki. Suljin silmäni.

Hetken odottelun jälkeen lääkäri koski rintaani pienellä terävällä veitsenkärjellä. Tunsin terän hyvin. Odoteltiin vielä hetki ja sitten lääkäri kokeili uudelleen. Yhä tuntui. Lääkäri lisäsi toisen annoksen puudutetta, minkä jälkeen tiedostin, että veitsi viilsi rintaani neulaa varten pienen haavan, mutta kipua en tuntenut. Mieli vain oli kovin ahdistunut ja koitin rauhoittaa itseäni lukemalla hiljaa sisälläni Isä meidän -rukousta yhä uudestaan ja uudestaan, mutta siinäkin sanat sekoittuivat, enkä pian päässyt alkua pidemmälle.

Kuului napsahdus, kuin niittipyssyllä olisi ammuttu. Ensimmäinen paksuneulanäyte oli saatu otettua. Hoitaja pyysi minua avaamaan silmäni ja tarkisti, että olen kunnossa. Lääkäri etsi aikansa uutta paikkaa ja sitten kuului toinen napsahdus. Taas sain käskyn avata silmäni. Vielä kolmas paikka, kolmans napsahdus ja silmien tarkistus. Seuraavana oli vuorossa kainalo. Kainaloa ei puudutettu, koska näytteen ottoon käytetty neula on nimensä mukaisesti ohut, eikä näytteen oton pitäisi sattua. Kipua ei juuri tuntunutkaan, mutta tunsin, kun lääkäri liikutteli ja käänteli neulaa pitkän aikaa syvällä ihoni alla.

Lopulta neula poistettiin. Hoitaja painoi rintaani voimakkaasti jääpussilla. Veitsellä tehty viilto peitettiin lapulla ja sain nousta ylös sängyltä. Tunsin suurta helpotusta siitä, että näytteet oli viimein otettu.

Tuloksia ilman tuloksia

Maanantaina 29.9. lähdin taas ajamaan kohti isomman kaupungin sairaalaa. Edellisenä päivänä olin puhunut puhelimessa pitkästä aikaa erään ystäväni kanssa. Alakouluajoista saakka, tai ala-asteelta saakka, kuten meidän kouluaikanamme sanottiin, hän on ollut ehdottomasti yksi tärkeimmistä ystävistäni. Ystävyys on säilynyt vahvana, vaikka asummekin nykyään eri paikkakunnilla ja molemmilla on omat arkikiireensä omien perheidensä kanssa. 

Kerroin hänelle tilanteestani ja puhuimme siitä pitkään. Vielä samana iltana sain ystävältäni tekstiviestin, jossa hän kysyi, haluaisinko, että hän lähtisi mukaani lääkärin vastaanotolle seuraavana päivänä. Halusin! Mutta vaivaksi en halunnut hänellekään olla. Ystäväni vakuutti, että hän saisi omat asiansa järjestettyä niin, että hän pääsisi hyvin tulemaan mukaani. Olisi sitten kahdet korvat kuulemassa, mitä lääkärillä olisi kerrottavana. Kuinka hyvältä tuntuikaan saada tukea ja konkreettista apua rakkaalta ystävältä.

Tapasimme sairaalan pääovella ja menimme ilmoittautumaan kirurgian poliklinikalle. Jännitin taas sitä, että ilmoittautumisluukulla olisi ongelmia, eikä varaustietojani löytyisi. Tällä kertaa varaus kuitenkin löytyi helposti ja saimme käydä odottamaan lääkärille pääsyä. Odottaessa täytin saamaani esitietolomaketta. Nimi, henkilötunnus, ikä, pituus, paino.... Täyttelin lomaketta, kunnes ystäväni huomautti minulle, että olin merkinnyt iäkseni 29 vuotta. 10 vuotta oli jäänyt pois. Onneksi oli vierellä ystävä, katsomassa perään ja auttamassa.

Hoitaja kutsui nimeäni ovelta ja menimme sisään lääkärin huoneeseen. Pöydän takana istui lääkäri, noin ikäiseni nainen. Tervehdimme ja kerroin, että olin ottanut ystävän mukaan. Lääkäri kysyi, tiedänkö tilanteeni. Kerroin hänelle sen, minkä hänen olisi pitänyt kertoa minulle: Rinnassani on havaittu mammografian, ultran ja magneettikuvien perusteella laaja-alainen rintasyövän esiaste. Esiastetta ei pidetä varsinaisena syöpänä. Vielä. Tulkinnat on tehty vain kuvien perusteella, joten todellisuudessa rinnassa voi olla muutakin. Neulanäytteitä ei ole edelleenkään otettu, vaikka niitä on pyydetty pikaisesti ottamaan.

Tähän lääkärillä ei ollut lisättävää. Hän näytti tietokoneen näytöltä rinnastani otettuja kuvia ja esitteli kohtia, jotka eivät vaikuttaneet normaaleilta. Tulisin tarvitsemaan leikkauksen. Lääkäri ohjasi minut tutkimussängylle ja tunnusteli pikaisesti rinnan ja kainalon. Rintani koon ja siinä olevan muutoksen laajuuden huomioiden hän suositteli koko rinnan poistoa. Minun itseni päätettäväksi tulisi, toivoisinko, että samassa leikkauksessa rakennettaisiin poistetun rinnan tilalle uusi, vai haluaisinko sen tehtävän myöhemmin, kunhan olisin poistoleikkauksesta ensin toipunut.  

Lääkäri antoi minulle kaksi kirjasta: "Rintasyöpäpotilaan opas" ja "Rinnankorjausleikkauksen käsikirja". Ne olivatkin ensimmäiset oppaat tai ohjelaput, joita koko aikana olin saanut. Onneksi olin tutkinut asioita laajalti netin sivuilta ja olin melko hyvin tietoinen asioista. Mutta neulanäytettä en pystyisi itseltäni ottamaan, enkä leikkausta itse itselleni tekemään. Kysyin lääkäriltä, miksi näytteen otto oli edelleen tekemättä, vaikka jo heti mammografian ja ultrauksen jälkeisessä lausunnossa oli mainittu, että se olisi tarpeen. Lääkäri kierteli vastaustaan, veikkaili, että haluttiin lisävarmistusta sille, mistä kohtaa näyte tulisi ottaa. Jos kokisin aiheelliseksi, voisin toki ottaa yhteyttä potilasasiamieheen ja selvittää, onko kohdallani toimittu asianmukaisesti, lääkäri jatkoi. Mutta mitäpä siitä olisi hyötyä? Aikaa oli ehtinyt kulua ja paha sisälläni kasvaa. Sitä ei pahoitteluilla voisi kuitenkaan peruuttaa,

Kerroin lääkärille, että olin yksityisesti saanut lähetteen Tyksiin. Lääkäri muuttui astetta kireämmäksi. Tyksissä hoitoni voisi alkaa heti, kunhan neulanäytteet saataisiin otettua ja vastaukset toimitettua Turkuun. Annoin kaksi faksinumeroa, jotka olin yksityiseltä syöpälääkäriltä saanut ja pyysin, että neulanäytteiden tiedot lähetettäisiin eteenpäin heti kun se olisi mahdollista. Kerroin, että myös kaikki muut tietoni, magneettikuvat mukaan lukien, tulisi siirtää Tyksin käytettäväksi. Lääkäri pyysi hoitajaa selvittämään, onnistuuko kuvien lähetys sähköisesti. Onnistuihan se.

Entä kainalon suurentunut rauhanen?  Sen oli jo työterveyslääkäri ensimmäisellä tutkimuskerralla sormin havainnut. Siitä oli maininta ja biopsiapyyntö myös ultraäänitutkimuksen lausunnossa. Otettaisiinhan myös siitä kohtaa näyte? Lääkäri selasi tietoja koneelta, ei muistanut mainintaa kainalon biopsiasta. Tieto löytyi ja lääkäri lisäsi sen vielä tutkimuspyyntöön torstaita varten.

Entä miten tästä eteenpäin? Tämänhän pitäisi olla käynti, jossa näytteiden tuloksista kerrottaisiin. Miten se nyt kohdallani järjestyisi? Lääkäri selasi kalenteriaan. Näytteet otettaisiin torstaina 2.10. ja lääkäri soittaisi minulle niistä keskiviikkona 8.10. Sitä aikaisemmin ei ehtisi. Kysyin vielä, milloin tässä sairaalassa olisin päässyt leikkaukseen, ellen olisi Tyksiin siirtymässä. Lääkäri arveli leikkauksen järjestyvän aikaisintaan viikolle 43. Nyt oli alkanut viikko 40.

Lopuksi kysyin, voisiko lääkäri soittaa Tyksiin ja varmistaa, että tietojeni siirto olisi kunnossa. Olin jo niin kauan elänyt epävarmuudessa, enkä halunnut yhtään epävarmuutta lisää. Lääkäri lupasi soittaa ja hän kertoi vielä, että tiesi hyvin Tyksissä leikkaavan kollegansa. Tai ainakin hän voisi laittaa viestin, jos ei soittaisi. -Ei kun soita, pyysin.

Kiitimme ystäväni kanssa lääkäriä ja hoitajaa. Neulanäytteiden tuloksia en ollut kuullut, tietystikään, mutta ehkä jotain oli kuitenkin mennyt taas eteenpäin. Menimme vielä ystäväni kanssa sairaalan kahvioon juttelemaan ja kertaamaan sitä, minkä olimme juuri kokeneet. Tunsin, että olin joutunut ottamaan itselleni ison osan siitä vastuusta, joka mielestäni olisi kuulunut lääkärille. Mutta onneksi minulla oli ystävä mukana. Hänen läsnäolonsa teki minusta paljon vahvemman. Myös oman oikeusturvani takia koin tärkeäki, että joku muu oli kanssani kuulemassa ja näkemässä, mitä vastaanotolla tapahtuu. Kiitos ystäväni, että olit mukana!

Lääkäriaika vaihtoon

Perjantaina 26.9. sain soiton isomman kaupungin sairaalasta. Minulle oli varattu mammografia- ja näytteenottoaika torstaille 2.10. ja tulokset kuulisin lääkärin vastaanotolla maanantaina 13.10., minkä jo tiesinkin. Mutta nyt puhelimen toisessa päässä oleva henkilö kysyi, että mitäs jos vaihdetaan niin, että tulen ensin lääkärin vastaanotolle. Lääkäri olisikin lomalla 13.10., mutta voisi ottaa minut vastaan maanantaina 29.9.

Että mitä? Oliko tämäkin mahdollista? Ensin kuulisin tulokset ja sitten vasta tutkittaisiin? Eipä ollut minulla muuta vaihtoehtoa kuin suostua. Ja sama kai se sitten olisi. Olinhan joka tapauksessa jo saanut lähetteen Tyksiin ja pääsisin kai pian siirtymään potilaaksi sinne. Maanantaina siis kuuntelemaan tuloksia näytteistä, joita ei ollut.

Lähete Tyksiin

Syöpätautien erikoislääkäri, jolla olin saman viikon maanantaina käynyt, soitti sovitun mukaisesti torstaina 25.9. Hän kertoi, että oli puhunut tilanteestani Tyksin hoitohenkilökunnalle ja minut voitaisiin siirtää potilaaksi Tyksiin. Itse asiassa hän oli minusta lähetteenkin samana aamuna jo tehnyt.

Kertasimme suunnitelman. Menisin torstaina 2.10. mammografiaan ja neulanäytteen ottoon vielä oman alueeni sairaalaan. Sain lääkäriltä kaksi Tyksin faksinumeroa, joihin neulanäytteiden tulokset pitäisi sairaalasta lähettää. Minun pitäisi myös itse pyytää magneettikuvieni lähetystä Tyksiin. Lisäksi sain Tyksin rinrasyöpähoitajan nimen ja numeron, johon voisin tarvittaessa soittaa.

Kysyin vielä, mitä tekisin lääkäriajan kanssa, joka oli minulle annettu maanantaiksi 13.10. Silloin kai kuulisin neulanäytteiden tulokset ja tuomion sairaudestani. Ilahduin, kun lääkäri kertoi, että silloin voisin ehkä jo olla Turussa hoidettavana, eli sen ajan voisin perua samalla, kun neulanäytteitä otettaisiin.

Kiitin lääkäriä ja kiitos tuli täydestä sydämestä. Nyt puhuttiin jo hoidosta, eikä enää pelkistä tutkimuksista.  

Erikoislääkärillä

Maanantai 22.9. oli kylmä ja sateinen. Tuulilasinpyyhkijät tekivät töitään, kun ajoin kohti Turkua. Löysin yksityisen lääkärikeskuksen helposti ja menin odottamaan vuoroani. Maanantai-ilta. Minun pitäisi olla kotona; laittamassa ruokaa, täyttämässä pesukonetta ja murehtimassa hiekkaa eteisen lattialla. Mutta istuinkin vieraassa kaupungissa lääkärin odotusaulassa ja tuijotin ovikylttiä: syöpätautien erikoislääkäri. Olinko oikeasti tässä? Tuonneko olin menossa?

Aamulla olin käynyt työterveyslääkärillä hakemassa kaikki siellä olevat tietoni. Kävin myös sairaalassa, mutta sieltä en saanut papereita mukaani. Posti toisi ne kotiini myöhemmin. Onneksi työterveyslääkäriltä saamani tiedot olivat varsin kattavat ja niistä näkyivät mammografian, ultran ja magneettikuvien lausunnot.

Ovi avautui ja sain kutsun sisään. Kerroin tilanteeni niin tarkkaan kuin osasin. Olin havainnut kyhmyn rinnassani kuukautta aikaisemmin, käynyt lääkärissä, mammografiassa, ultrassa ja magneettikuvassa, mutta neulanäytettä ei ollut otettu, vaikka papereissani useaan kertaan oli mainittu, että se tulisi ottaa ja vieläpä pikaisesti.  Ja sitten sanoin sen, mikä oli noussut kirkkaaksi mielessäni:
-Tarvitsen apua, jotta saisin hoitoni jatkossa siirretyksi Turkuun ja Tyksiin.

Lääkärin mielestä ei ollut mitään syytä, miksi tilannettani pitäisi jäädä tarkkailemaan tai odottamaan. Hän näki mukanani olevista papereistani heti, että tulisin joka tapauksessa tarvitsemaan leikkauksen. Myös siinä tapauksessa, että kyseessä olisi syövän esiaste eikä varsinainen syöpä. Eikä olisi mitään estettä sille, että voisin siirtyä potilaaksi Tyksiin.

Lääkäri kertoi, että hän oli seuraavana päivänä menossa kokoukseen, jossa hän aikoisi puhua tilanteestani. Hän otti kopiot papereistani ja lupasi soittaa minulle torstaina. Sovimme myös, että kävisin vielä aikasemmin sovitun mukaisesti mammografiassa ja näytteenotossa, koska siihen oli lääkärin mielestä enää suhteellisen lyhyt aika, puolitoista viikkoa.

Kotiin ajaessani satoi edelleen, mutta tuuli oli tyyntynyt. Olin väsynyt, niin kovin väsynyt tähän kaikkeen selvittämiseen ja paikasta toiseen kulkemiseen. Tiesin, että tämä kaikki oli vasta alkua, eikä paluuta normaaliin arkeen enää ollut. Mutta tuulen tavoin oli myös mieleni aaavistuksen verran tyyntynyt. Ehkä nyt asiat menisivät helpommin eteenpäin?

 

Yksityislääkärillä

Yksityislääkäri kuunteli, kyseli ja kirjasi. Hän ei ollut alan erikoislääkäri, mutta se ei haitannut. Hän tiesi, kuinka toimia. Lääkäri kysyi, kuinka pitkälle olisin valmis ajamaan. Sitten hän otti puhelimen ja ryhtyi selvittämään vaihtoehtoja. Vielä samana päivänä, lauantaina, olisi mahdollista päästä erikoistuvan syöpälääkärin vastaanotolle Vantaalle. Tai jos jaksaisin odottaa maanantaille, pääsisin Turkuun jo erikoistuneen ja kokeneen syöpälääkärin puheille.

Olimme lääkärin kanssa yksimielisiä siitä, että Turku oli oikea vaihtoehto.

Lääkäri ohjeisti minua vielä hankkimaan käsiini kaikki mahdolliset dokumentit, joita tähän mennessä oli kertynyt. Ne tulisi ottaa maanantaina mukaan. Suunnitelma B oli valmis kokeiltavaksi.  

Vaihtoehtoja etsimässä

Minulla on ollut onnea pyrkiessäni opiskelemaan ja hakiessani työpaikkoja. Olen päässyt helposti osaksi yhteisöä ja mukaan vaikuttamaan yhteisiin asioihin. Mutta hoitoon pääsy sairauden kohdatessa tuntui olevan kohdallani vaikeampi juttu. Olin ollut oma-aloitteinen ja aktiivinen, ottanut asioista selvää ja toiminut ohjeiden mukaan. Ansioluettelokin oli olemassa; kuvia todisteena muutoksesta rinnassa, syöpää lähisuvussa  ja itselleni tärkeimpänä se, että minulla oli pienet lapset, joiden en halunnut jäävän ilman äitiä. Mutta se ei tuntunut riittävän. Nyt täytyi keksiä jotain muuta.

Perjantaina 19.9. oli selvinnyt, että saisin odotella vielä hyvän aikaa ennen kuin jotain seuraavaksi tapahtuisi. Iltapäivällä etsin tietoa, miten vielä voisin itse vaikuttaa omaan tilanteeseeni. Yritin soittaa oman kaupungin sairaalaan osastonhoitajalle, sillä halusin tietää, miten voisin vaihtaa hoitopaikkaani toiseen kaupunkiin. Omasta kaupungistani lähetettiin rintasyöpäpotilaat tutkittaviksi ja hoidettaviksi isompaan kaupunkiin, ja siellä eivät asiat nyt edenneet. En saanut enää iltapäivällä osastonhoitajaa kiinni, joten seuraavaksi piti keksiä taas uusi suunnitelma. Niinpä varasin ajan yksityiselle lääkäriasemalle. Aika yleislääkärille järjestyi jo seuraavalle aamulle, vaikka viikonloppu olikin edessä.

Ajan tiedustelua

Perjantaina 19.9. soitin isomman kaupungin sairaalaan. Puheluun vastasi kiireisen oloinen nainen. Heti alkuun hän kertoi, että heillä oli kaikki sekaisin muuton vuoksi. Hän etsi tiensä tietokoneen luo ja ryhtyi sitä availemaan. Koneelta hän näki, että minulle oli lähtenyt postin mukana kirje, josta kävisi ilmi, että minulle oli varattu aika mammografiaan torstaiksi 2.10. ja lääkärin puheille pääsisin maanantaina 13.10.

Taas kaksi viikkoa ennen seuraavaa vaihetta. Ja mammografia? Minähän olin mammografiassa jo käynyt  kolme viikkoa sitten. Entä lääkärin aika? Sekin vasta reilun kolmen viikon päässä. Yritin kysyä puhelimen toisessa päässä olevalta naiselta, eikö olisi mitenkään mahdollista päästä aikaisemmin, kun kyhmyn huomaamisesta oli jo neljä viikkoa ja lääkärikin oli tehnyt minusta kiireellisen lähetteen. Nainen käski minun soittaa johonkin muualle ja kysyä sieltä, heillä kun nyt oli kaikki sekaisin.

Niinpä, sekaisin tosiaan. Tunsin, että olin taas lähtöpisteessä.  

Lääkärin puhelu

Keskiviikkoaamuna 17.9. puoli kymmeneltä puhelimessani näkyi numero, josta osasin päätellä, että lääkäri soittaa. Hän kertoi olevansa pettynyt, kun oli huomannut, ettei neulanäytettä ollut minusta vieläkään otettu, vaikka hän oli siitä kiireellisen lähetteen laittanut. Hän pahoitteli sitä, että olin joutunut alusta asti palloteltavaksi eri yksiköiden välille, eikä tutkimukseni ollut edennyt tyydyttävällä nopeudella.

Lääkärillä oli käytössään eri henkilöiltä saadut tiedot mammografiasta, ultraäänestä ja magneettikuvauksesta. Niiden kaikkien mukaan neulanäytteelle oli aihetta: vasemmassa rinnassani oli nähtävissä laaja-alainen DCIS-muutos, tiehyeiden sisällä oleva rintasyövän esiaste. Ja lisäksi oli vielä kyhmy, jonka olin itse tuntenut.

Toisaalta olin helpottunut sanoista "rintasyövän esiaste", eli kuvien mukaan se ei olisi kehittynyt vielä varsinaiseksi syöväksi, joka pystyy lähettämään etäpesäkkeitä. Siis vielä. Toisaalta olin huolestunut sanasta "laaja-alainen". Ja eniten olin huolissani siitä, että tulkinta oli tehty vain kuvien perusteella. Neulanäytettähän ei edelleenkään ollut otettu, eli muutoksen todellisesta laadusta ei ollut tietoa.

Jäin siis jälleen odottamaan. Todennäköisesti seuraavan viikon alussa saisin puhelimitse tai kirjeellä kutsun johonkin. Lääkäri käski minun kuitenkin jo perjantaina soittaa isomman kaupungin sairaalaan itse ja kysyä aikaa.

Joko olisi neulanäytteen vuoro?

Magneettikuvien tulosten odottelua

Minuun oli luvattu ottaa yhteyttä, kun perjantain 12.9. magneettikuvauksesta olisi jotain kerrottavaa. En kuitenkaan malttanut odottaa, vaan soitin seuraavana tiistaina kysyäkseni, oliko kuvat jo ehditty katsoa. Sain tietää, että vastaus oli saapunut, ja lääkäri oli varannut keskiviikkoiltapäiväksi ajan, jolloin hän soittaisi minulle. Hoitaja kertoi vielä, että voisin itse keskiviikkona jo aamupäivällä yrittää soittaa lääkärille, sillä silloin hänellä olisi tauko aamun leikkausten jälkeen.

Taas odotusta yhden yön yli.

Magneettikuvauksessa

En voinut sille mitään, että itku teki tuloaan. Perjantaiaamuna 12.9. lähdin ajamaan kohti isomman kaupungin sairaalaa.  En erityisemmin pelännyt edessä olevaa magneettikuvausta enkä edes neulanäytteen ottoa. Odottaminen ja epätietoisuudessa eläminen oli vain niin raskasta. Varsinkin aamut olivat olleet viime aikoina vaikeita. Sydän tuntui lyövän koko ajan liian kovalla vauhdilla ja hengitys oli työlästä. Olen muutoin ihan hyväkuntoinen ja liikun mielelläni, mutta nyt ei liikuntakaan houkutellut.

Toisaalta kaiken murehtimisen keskellä olin nähnyt monta asiaa uudessa valossa. Kuinka onnentäyteinen olikaan hetki, kun päästin irti tyttären takin selkämyksestä ja uskalsin antaa hänen ajaa itse polkupyörällään, pelkäämättä, että hän kaatuu. Eikä hän kaatunut. Ja iltaisin katsoin poikaani, joka luki Harry Pottereitaan. Pienestä pojasta oli tullut jo niin monessa asiassa taitava, ja ihailin hänen innostustaan kaikkea uutta kohtaan. Mutta äitiä he tarvitsisivat vielä molemmat.

Saavuin sairaalaalaan ja kuljin kohti ilmoittautumispaikkaa, jossa olin jo kertaalleen aikaisemmin turhaan käynyt. Toivoin, että vuorossa olisi nyt joku muu henkilö kuin viime kerralla. Onneksi näin olikin ja sain kerrottua nimeni ja henkilötietoni. Ja sitten taas! Tietoni kyllä löytyivät, mutta ei varausta kyseiselle aamulle. Tai varaus kyllä oli, mutta se oli merkitty perutuksi. Tunsin, että hajoan siihen paikkaan. Seisoin kuitenkin hievahtamatta paikallani ja odotin. Toinen henkilö kutsuttiin paikalle varaustietoja tutkimaan; hän, joka viimeksi oli käännyttänyt minut pois luukultaan. Seisoin yhä hiljaa. Lopulta naiset nostivat katseensa tietokoneelta, antoivat esitietolomakkeen ja neuvoivat käytävän toiseen siipeen odottamaan.

Kuljin käytävän päähän ja istuin alas. Nyt en voinut kyynelille enää mitään. Tämäkö oli minun elämääni tästä eteenpäin? Sairaalan käytäviä, odottelua ja epätietoisuutta siitä, mitä omalle keholle seuraavaksi tehdään. Itkin hiljaista yksinäistä itkua ja annoin kyynelten virrata.

Ovien sisäpuolelta saapui hoitaja, joka kertoi, että oli nähnyt kameran kautta minun itkevän käytävässä. Kerroin suoraan, että minua jännitti kovasti. Hoitaja istui viereen, halasi ja lohdutti. Kerroin, että en pelännyt edessä olevaa kuvausta vaan kuvauksen tuloksia ja kaikkea, mitä sitten seuraa. Kerroin, että pelkään lasteni puolesta. Hoitaja pysyi vieressäni kunnes rauhoituin ja pyysi odottamaan vielä hetken.

Sain kutsun tulla sisälle ja minut ohjattiin vaihtamaan ylle sairaalan pyjama, joka oli edestä avoin. Istuin magneettikuvaussängylle ja  kyynärtaipeeseeni kiinnitettiin kanyyli. Taas kyyneleet juoksivat poskillani. Kysyin, olinko ainoa, joka tässä tilanteessa itkee. Kanyylia kiinnittänyt hoitaja nappasi minut lujaan halaukseen ja kertoi, että en todellakaan ole. Monille magneettikuvaus oli uusi ja jännittävä asia, ja huoli tuloksista oli ymmärrettävää.

Olin valmis. Pyyhin kyyneleeni, niistin nenäni huolellisesti ja asettauduin makamaan vatsalleni sängylle, jossa oli rintojen kohdalla aukot. Painoin pääni päätukea vasten ja asetin käteni pään yläpuolelle. Hoitajat varmistivat, että johdot ja letkut olivat hyvin. Sain kuulokkeet korvilleni ja käteeni painikkeen, jota voisin painaa, jos jotain yllättävää kuvauksen aikana tapahtuisi. Minun tulisi maata paikallani, ja jos pitäisi vaikka yskiä, se tulisi tehdä kuvasarjojen välissä, kun oli hiljainen hetki. Silloin, kun kuului naputusta, ei saisi liikkua lainkaan, mutta hengittämistä ei saisi unohtaa.
Sitten sänky liukui putkeen.

Pidin silmäni kiinni ja keskityin kuuntelemaan koneen ääniä. Kuulokkeiden läpi kuului tasainen naputus, kuin jossain kaukana olisi katupora tehnyt työtään. Välillä naputuksen sävelkorkeus muuttui hieman matalammaksi, välillä hieman korkeammaksi. Asento oli hyvä, sängyllä oli helppo maata enkä tuntenut ahtaan paikan kammoa. Sen sijaan mietin, kuinka neulanäytteen otto tehtäisiin, sillä en ollut huoleltani huomannut sitä ennen putkeen menoa kysyä. Putkessa maatessani odotin, milloin tuntisin neulan piston rinnassani. Vai otettaisiinkohan näyte vasta magneettikuvauksen jälkeen?

Sitten reilu puolituntinen putkessa oli ohi ja minut vedettiin pois. Hoitaja kertoi, että kuvat olisivat nopeasti valmiina lääkärin tutkittaviksi, mutta koska kuvia otetaan tuhansia yhdellä kerralla, menisi lääkärillä aikaa niiden tutkimiseen. Lisäksi kuvia tutkiva lääkäri olisi paikalla talossa vasta maanantaina. Hoitaja lupasi kuitenkin laittaa kuvien yhteyteen tiedon, että potilas on kovin huolissaan.

 Neulanäytettä ei ollut otettu, eikä otettaisi nytkään. Sellaisisesta ei hoitajilla ollut tietoa. Niinpä puin omat vaatteet takaisin päälleni, kiitin hoitajia ja lähdin pois sairaalasta. Seuraavaa vaihetta en tiennyt. Tiesiköhän kukaan?

  





  

 

Lähetettä hakemassa

Maanataina 8.9. ilmoittauduin sairaalassa. Kerroin, että olin menossa sisätautipoliklinikalle. Ja jo toisen kerran koin tilanteen, jossa tietojani ei löytynyt. Annoin henkilötunnukseni ja sen avulla selvisi, että olinkin menossa plastiikkakirurgin vastaanotolle. Hämmentyneenä menin odottamaan vuoroani tietämättä, mitä tuleman pitää.

Hoitaja kustui minut lääkärin vastaanotolle. Lääkäri oli ystävällinen, puhutteli etunimellä ja uskalsi katsoa suoraan silmiin. Hän kertoi, ettei oikein ymmärtänyt, miksi olin hänen vastaanotollaan. Hän oli nähnyt mammografia- ja ultrakuvani ja kertoi, että kuvissa näkyi 1,5 cm  mittainen muutos ja lisäksi noin 5 cm alueella mikrokalkkeja. Lääkäri ihmetteli, miksi minun (ja hänen) aikaa oli tuhlattu kutsumalla minut vielä vastaanotolle, kun ultrannut lääkäri oli muutokset havainnut ja kirjoittanut lisätutkimusten olevan aiheellisia. Miksi tämä lääkäri (rouva Kumihanska) ei ollut itse kirjoittanut lähetettä eteenpäin magneettikuvausta varten?

Nyt lähete oli kuitenkin tehty ja magneettikuvausaika varattu. 29.9. Aikaa siihen kolme viikkoa. Kolme viikkoa! Apua, minulla on pienet lapset, olen huolesta sykkyrällä ja rintaa on alkanut vihloa. Kolme viikkoa! Onneksi lääkäri näki hätäni ja sanoi, ettei se näin voinut mennä. Hoitaja totesi, että isommasta sairaalasta oli kerrottu, että siellä oli vain yksi magneettikuvauslaite toiminnassa, eikä mitään ollut tehtävissä. Kolme viikkoa.

Lääkäri pyysi hoitajaa soittamaan uudestaan ja kertomaan, että olen verrattain nuori, pienten lasten äiti, jolla on lähisuvussa ollut rintasyöpää. Ei tuntunut auttavan. Lääkäri otti puhelimen itselleen ja pian asia oli selvä. Aika saman viikon perjantaina, 12.9.

Kiitos, ihana lääkäri ja ihana hoitaja. Nyt olin menossa magneettikuvaukseen ja samalla otettaisiin paksuneulanäyte. Lääkäri lisäsi vielä lähetteeseen pyynnön tutkia kuvat kiireellisenä ja neuvoi minua mainitsemaan kiireellisyydestä vielä paikan päälläkin. Samalla hän kuitenkin rauhoitteli minua, että en saisi pelästyä, vaikka hän asian kiireellisenä eteenpäin laittaakin.

Lopuksi hoitaja antoi  ohjeet kuvausta varten. Korut pitäisi jättää valmiiksi kotiin, eikä ripsiväriä tai muutakaan meikkiä tulisi laittaa. Kun kuvat olisi otettu ja tulokset tutkittu, minulle soitettaisiin ja kerrottaisiin jatkosta.  

Magneettikuvaukseen menossa

"Olethan tutkinut rintasi säännöllisesti?" oli ultraava lääkäri kysynyt. "En", vastasin. Lääkäri katsoi minua merkitsevästi, eikä sanoja  tarvittu, tunsin piston muutenkin. Sattumalta olin pudottanut käteni kirjaa lukiessani kyhmyn päälle. Tietysti minun olisi pitänyt tutkia, niin kuin jokaisen naisen. Ja varsinkin, jos suvussa on ollut syöpää. Mutta en vain ollut. Enkä voinut enää sitä muuttaa. Nyt oltiin tässä, ritari Kaamo rinnassa ja magneettikuvaukseen menossa.

Mammografiassa ja ultrassa kävin torstaina ja jo seuraavana maanantaina 1.9. sain puhelun, jossa kerrottiin, että minua on varten on varattu aika. Minun tulisi ilmoittautua keskiviikkona klo 13.20. Omalla kotipaikkakunnallani ei ole mahdollista tehdä rinnan alueen magneettikuvausta, joten keskiviikkona lähdin kesken työpäivän ajamaan isomman kaupungin sairaalaan. Pelotti, sillä en ole aikaisemmin ollut magneettikuvauksessa. Vielä enemmän pelotti näytteen otto neulalla. 

Saavuin sairaalaan ja menin ilmoittautumaan. Tiskillä oleva hoitaja etsi koneelta, tarkisteli nimeäni ja etsi taas. Mutta mitään lähetettä minusta ei löytynyt. Selitin tilannettani ja mistä ja miksi olen tullut. Onneksi puhelimessani oli tallessa numero, josta minulle oli maanantaina soitettu. Näytin sitä hoitajalle ja hoitaja totesi, ettei se ollut heidän numeroitaan. Se siitä ja seuraava potilas, tämä ei kuulu tänne.

Menin hämilläni kauemmas tiskiltä ja yritin soittaa puhelimestani löytyneeseen numeroon. Ei vastausta. Seuraavaksi soitin työterveyslääkärin toimistoon, jossa olin ihan ensimmäiseksi käynyt. Sielläkään ei asiasta tiedetty mitään, mutta hoitaja yhdisti minut eteenpäin. Lopulta, pitkän odotuksen jälkeen selvisi, että minun pitäisi olla sisätautilääkärin vastaanotolla omalla kotipaikkakunnallani. Sitä kukaan ei ollut minulle kertonut tai ainakaan en sitä ollut ymmärtänyt. Olin vain odottanut saavani tiedon siitä, koska olen menossa magneettikuvaan ja näytteen ottoon. Nyt olin turhaan jännittänyt ja turhaan ajanut pitkän matkan. Olin väärä ihminen väärässä paikassa. Mutta suurimman huolen aiheutti se, että nyt kaikki viivästyisi. Ritari Kaamo saisi kasvaa ja levitä ja tehdä pahaa sisälläni.

Uuden ajan sain seuraavalle maanantaille 8.9. En vieläkään magneettikuavukseen ja näytteen ottoon vaan sisätautilääkärille omalle kotipaikkakunnalleni. Neljä päivää taas lisää odotettavaa.    

Mammografia ja ultra

Torstaina 28.8.2014 lähdin kesken työpäivän käymään mammografiassa ja ultrassa. Olo oli epätodellinen. Tiesin, missä sairaalan röntgen sijaitsee, sillä olin käynyt sen ovella istumassa kesällä, kun pojalla oli ollut sormi kipeä. Tällä kertaa en saanut jäädä istumaan ja odottamaan. Kävelin hoitajan perässä kohti huonetta, jossa mammografiakuvat otettaisiin ja kerroin olevani kauhusta jäykkänä. Lähinnä pelkäsin sitä, että kuvaus ei onnistuisi siksi, että olen hentorakenteinen ja pienirintainen. Miten kuvauslevyjen väliin saisi jotain? Sattuisiko, kun kauheasti joudutaan venyttämään?

Pelkoni oli kuitenkin turhaa, sillä hoitajan mukaan pienistäkin rinnoista saa kuvan, jos kuvattava pystyy asettumaan hyvään asentoon riittävän lähelle laitatta. Tämä on usein helpompaa nuoremmille, Kuvaus oli nopeasti ohi, eikä sattunut.

Seuraavaksi oli vuorossa rintojen ultraus. Hetken odottelun jälkeen minut kutsuttiin toiseen huoneeseen, jonka eteisessä riisuin yläosan vaatteet. Sitten minut ohjattiin eteenpäin. Kävin makaamaan tutkimussängylle ja hoitaja antoi minulle pienen liinan, johon saisin tutkimuksen jälkeen pyyhkiä ultrauksessa käytettävän geelin. Hoitaja kertoi, että lääkäri tutkisi juuri otetut mammografiakuvat ja tulisi sitten tekemään ultrauksen. Sen jälkeen jäin yksin. Huoneessa oli hämärä valaistus ja minun oli kylmä. Mietin, josko koittaisin sovitella saamaani liinaa peitoksi päälleni, mutta en uskaltanut. Makasin vain paikallani ja kuuntelin hiljaisuutta.  

Vihdoin lääkäri tuli. Hän käveli ohitseni katsomatta minuun, otti käteensä muovihansikkaat ja istui ultrauskoneen ääreen. Lopulta hän kääntyi puoleeni ja esittäytyi. Sitten sain lämmitetyn geelin rintaani ja lääkäri ryhtyi työhön. Tunsin itseni pilantuneeksi lihaksi liukuhihnalla. Olin hiljaa paikallani. Katsoin näyttöruutua, mutta en tietystikään siitä mitään ymmärtänyt. Kysyä en uskaltanut, sillä ajattelin olevan parempi, että annan lääkärille työrauhan.

Lääkäri päätti tutkimuksen ja vihdoin hän alkoi puhua. Siinä hän muuttui mielestäni myös inhimillisemmäksi. Rinnassa näkyi jotain epänormaalia, joka vaatisi jatkotutkimuksia. Varsinaisen kyhmyn lisäksi rinnassa oli kalkkia. Syövän mahdollisuus oli nyt sanottu ääneen. Neulanäytettä lääkäri ei halunnut ottaa, vaan ensin minun pitäisi käydä rinnan alueen magneettikuvassa. Sinne saisin kutsun joko puhelimitse tai postin välityksellä seuraavalla viikolla.  

Palasin takaisin töihin. Työpaikan pihamaalla kerroin nopeasti kuulumiset työkaverille, joka siinä vaiheessa oli mieheni lisäksi ainoa, joka tiesi minusta ja ritari Kaamosta. Halauksia ja kyyneliä. Sitten nopeasti työrooli ylle, vaikka sisintä käänsi.

Lääkärissä

Tunsin kyhmyn rinnassani myöhään lauantai-iltana 23.8.2014. Seuraava päivä oli kiirettä täynnä lasten harrastusten parissa, mutta taka-alalla raksutti pelko. Sunnuntaina ei ole kuitenkaan mitään tehtävissä, joten ei auttanut kuin odottaa maanantaita.

Normaalisti varaan ajan työterveyslääkärille puhelimitse, mutta nyt en jäänyt odottamaan linjan vapautumista. Menin aamulla lääkärikeskuksen vastaanottoon, ja jäin varaustiskin suljettujen kaihtimien taakse odottamaan niiden avaamista. Tällä tavalla sainkin päivän ensimmäisen lääkäriajan, ja jäin saman tien odottamaan vuoroani.

Työterveyslääkäri tutki rintani ja kainaloni, samoin niskan ja kaulan imusolmukkeet sekä vatsan alueen. Sain lähetteen verikokeeseen ja ohjeen varata ajanvarausluukulta ajan mammografiaan. Verikokeeseen pääsin välittömästi ja mammografia-aika järestyi saman viikon torstaiksi.

Sitten lähdin töihin jatkamaan kaikkea sitä, minkä perjantaina olin vielä huolettomana taakseni jättänyt. Nyt mukana oli huoli koko elämästä, ja rinnassa asusti ritari Kaamo.

Ritari Kaamon kohtaaminen

Astrid Lindgren ja Mio, poikani Mio. 6-vuotias tyttäreni makaa vierelläni, ihan lähellä. On iltasadun aika lauantaina 23.8.2014. Kirjassa orpopoikana elänyt Jussi on päässyt oikean isänsä kuninkaan luo Kaukaisuuden maahan. Jussi onkin Mio ja hänen tehtävänään on kukistaa julma ritari Kaamo, jolla on kivinen sydän.

Pidän kirjaa koholla oikealla kädellä ja vasemman käden lasken rinnan päälle. Samassa tunnen sormien alla jotain omituista. Rinnan keskiosassa on iso kyhmy. Jatkan lukemista, Kuulen itseni sanovan sanat ja lauseet oikein, mutta ajatus on muualla. Kyhmy. Rinnassa. Ihan niin kuin äidilläni aikanaan. Onko tässä käteni alla oman elämäni ritari Kaamo?